sunnuntai 25. tammikuuta 2015

You are way too late, say goodbye to the rest of me

Kaks päivää valvomista, pilleri naamaan ja nukkumaan.
Heräsin kaks tuntia ketipinorin ottamisesta enkä saanut enää nukuttua. Oon itkenyt siitä asti kun heräsin enkä saa tätä loppumaan. Viime postausta kirjoittaessa tunsin olevani pohjalla mutta mä olin helvetin väärässä. Tottakai jokaisella on oma käsitys pahimmasta mahdollisesta mutta mä oon nyt vasta nähnyt oman henkilökohtaisen pahimman tilanteen jossa voin olla. Öisin tuntuu että tukehdun kun koitan nukkua, jos siis koitan. Yleensä se on sellaista epämääräistä ja järjetöntä hyperaktiivisuutta tai katatoniaa, riippuen vähän siitä mitä suonissa virtaa sillä hetkellä. Oon niin monta kertaa luvannut itselleni että nyt tää loppuu mutta oon joka kerta myös ollut niin helvetin väärässä. Vaikeeta pitää ajatukset koossa.

Mua on aina kiehtonut itsetuho. Se on aina jotenkin lohduttanut, ollut se mun oma pieni salaisuus johon muilla ei oo vaikutusvaltaa. Se on ollut aina ollut se ainoa asia johon ei oo voinut vaikuttaa muiden mielipiteet ja siksi se kai on ollut niin tärkeää mulle. Tähän tilanteeseen päädyin kun entinen poikaystävä, sen aikainen avopuoliso ei jaksanut katsella mun ryyppäämistä ja hajosi joka kerta itse kun hajotin itseäni fyysisesti. Joten mun piti keksiä jotain muuta jotta voisin pitää kiinni mun itsetuhon tarpeesta. Se jokin oli ja  on edelleen huumeet joiden käytön aloitin kesällä. Ehdin käyttää vaan pari viikkoa kunnes erottiin lopulta ja poikaystävä palasi yhteen entisen muijansa kanssa. Se suhde oli ollut paskana tosin jo jonkin aikaa ja olin jo hetken yrittänyt etsiä tapaa kertoa etten ollut onnellinen siinä suhteessa ja mun oli päästävä pois siitä.Suhteen viimeisimpinä viikkoina en paljoa viihtynyt kotona vaan vietin aikaa uusien tuttavien luona. Saatoin olla poissa muutamia päiviäkin yhtä menoa, enkä vastannut puhelimeen tai viesteihin ja kun viimein palasin kotiin kerroin olleeni ryypäämässä tai jotain muuta vastaavaa. Huumeista kerroin vasta kun en enää pystynyt peittämään neuloista jääneitä jälkiä, suuria sinisiä mustelmia kaikkialla pitkin käsivarsia ja pää ei enää pysynyt kasassa melkein viikon valvomisen jälkeen. Mulla oli tapana repiä kaikki vaatteeni alas vaatehuoneen hyllyiltä ja leikellä hiustenpidennyksiä vessan lattialla piriputkien jälkeen. En mä sitä silloin tajunnut että vauhti saa psyykkeen hajoomaan tosi äkkiä, ettei tarvita kuin yksi tai kaksi valvottua vuorokautta että pää sekoaa. Luulin sen johtuvan parisuhteen aiheuttamasta stressistä.

Heti eron aikoihin tapasin mun nykyisen poikaystävän. Ensimmäisillä kerroilla kun näin sen mua kiehtoi hirveästi sen tapa juoda laatikollinen kaljaa päivittäin ja soittaa rumpuja tai kitaraa. En tiennyt mitään parempaa kuin kuunnella subuvetojen jälkeen sen kitaran soittoa ja laulua. Makasin usein kaverin sohvalla silmät kiinni ja vain olin. Silloin se riitti, hyvä olo subutexin aiheuttamista valveunista jotka tuntui niin mahtavalta kun kelluin unien pinnalla ja jostain kaukaa kuului kitaran soittoa ja hiljaista laulua. Saattaa kuulostaa dramatisoidulta, mutta tän rehellisemmin en voi sitä kuvailla koska mitkään sanat maailmassa ei riitä siihen. Rakastuin heti siihen mieheen. Sekä subutexiin.

Parin kuukauden päästä tajusin etten pystynyt pitämään lupauksiani selvistä päivistä ja en kestänyt menettää kaikkia mun ystäviä, joten menin katkolle. Oli tarkoitus päästä irti edes piikkikoukusta, vaikken kokonaan pystyisikään olemaan vetämättä mitään. "Mutta neulaan mä en enää koske!" oli lause jota jankkasin itselleni jonkin aikaa. Eihän siitäkään mitään tullut. Katkolla en ehtinyt viettää edes yhtä yötä. Mun oletettiin olevan niin pahasti refloissa että heti sisään kirjoittauduttuani mulle tuotiin rauhottavia ja jätettiin yksin.  En ollut läheskään yhtä pahassa kunnossa kuin muut katkolla olevat joten en kokenut tarvitsevani apua. Kirjoittauduin ulos neljän tunnin jälkeen sisäänkirjoituksesta ja lähdin kaverille. Selvisin jonkin aikaa alkoholilla ja hatsilla, ilman suonensisäisiä mutta jossain vaiheessa se meni taas siihen että rännitin piriä melkein päivittäin ja kompensoin pirilaskuja subulla. Punkkasin poikaystävän luona ja siellä kävi päivittäin ihmisiä jotka käyttää joten oli helvetin vaikeeta olla itse vetämättä mitään. Joten tottakai mä vedin kaiken mitä sain käsiini pahemmin kysymättä edes että mitä se on. Silloin tilasin luotolla monen tonnin edestä tavaraa ja myin eteenpäin pilkkahintaan tai vaihdoin suoraan aineisiin. Vähän ennen joulua tajusin että melkein kaikki mitä oli tapahtunut parin menneen kuukauden aikana oli ollut suurimmaksi osaksi mun mielikuvitusta. Psyyke hajosi kun vedettiin pevekkiä 24/7 päiviä, joskus viikkokin putkeen nukkumatta. Puoltoista kuukautta tuntui menneen ohi kolmessa päivässä. Koko sen ajan kuulin miten musta puhuttiin paskaa jatkuvasti, poikaystävä muuttui täysin eri ihmiseksi ja mietin lakkaamatta tapoja tappaa itseni. Kaveri roudas mut lääkäriin, josta ohjattiin a-klinikalle ja sieltä sain antipsykootit psykoosin oireisiin. Äänet ja harhat väheni muttei loppunut kokonaan.

Joulun jälkeen alettiin punkata mun kämpillä tarkoituksena pysyä irti nopeista aineista joten vedettiin melkein pävittäin subua ja poltettiin hatsia. Lähiaikoina tää on taas lipsunut pirin vetämiseen ja pelkään psykoosin laukeemista kuollakseni. Nyt viikko ilman subua, reflat on niin kamalat etten oo pystynyt tekemään muuta kun itkemään sängyn pohjalla ellen oo saanut hatsia tai piriä. Poltin pirillä suonet paskaksi ja käden osittain tunnottomaksi huomaamattani. Samalla alkoi piriputki joka on aina helvetin vaikea lopettaa varsinkin kun saan ison säkin lisää huomenna käytännössä ilmaiseksi.

Oon puolessa vuodessa kussut liian monta ihmissuhdetta, tilannut luotolla tavaraa ja vaihtanut aineisiin tai myynyt ja ostanut aineita, koittanut tappaa itseni ottamalla ruiskulla verta itsestäni pari tuntia putkeen kuvitellen että voisin jopa onnistua siinä (psykoosin piikkiin), lyönyt tahallani överivetoja vain koska halusin nähdä riittäisikö juuri se määrä tiettyä ainetta tappamaan, itkenyt päiviä ja pelännyt että oon pilannut parisuhteeni, panikoinut moneen otteeseen lattialla kun en saa happea övereiden takia ja sydän haluaa hakata tiensä ulos rinnasta nopeudella jonka en uskonut olevan ihmiskeholle mahdollista, istunut kokonaisia öitä tai vuorokausia paikallani tuijottaen seinää koska oon ollut fyysisesti sekä psyykkisesti niin paskana etten yksinkertaisesti oo kyennyt muuhun, ollut syömättä niin pitkään että muutamaa metriä pidempi kävely sai pään kevyeksi ja kropan painavaksi ja löytänyt itseni lattialta haukkomassa happea, laihtunut muutamassa viikossa 7 kiloa ja itkenyt peilin edessä koska näytin natsiaikojen keskitysleiriltä karanneelta, joutunut istumaan tunteja putkeen useita kertoja päivässä tulikuumassa suihkussa koska ruumiinlämpö on ollut niin alhainen etten kestänyt sitä kylmyyttä mitä tunsin jopa neljän peiton alla maatessani yrittäen varastaa poikaystävän ruumiinlämmöstä osan itselleni, ollut hyvin lähellä leikata kaverilta sormen irti velkojen takia neljän päivän pirin vetämisen päätteeksi, velkalista on loputon eikä oo pariin viikkoon ollut varaa ostaa edes ruokaa koska en oo kyennyt hakemaan toimeentulotukea ja asumistukikin lakkautettiin tässä kuussa joten vuokra on maksamatta... Joten minkä helvetin takia jatkan tätä edelleen?