Pretty girls don't eat

Kävin äsken terveydenhoitajalla tuon kyljessä olevan viillon takia. Hänenkin mielestään vanhempani ovat idiootteja kun veivät multa kaikki vapaudet. Puhelin vietiin, samoin tietokone sekä vapaus nähdä ystäviä vapaa-aikana tai ylipäänsä pitää sosiaalista elämääni yllä. Hän kyseli mikä minussa on muuttunut sitten viime näkemän, kysyi hiustenväristä ja laihtumisesta. Kyllä, hiukset on lyhentynyt noin 40 sentillä ja väri on vaihtunut radikaalisti. Painokin on tippunut reilu viisi kiloa. Samalla kun kävin terveydenhoitajalla hän kertoi että perjantaina mulla olisi terveystarkastus. Se tarkoittaa sitä että mulla on muutama päivä aikaa saada neljä kiloa painoa pois. Tahdon vaa'an näyttävän alle 60 kiloa kun minut punnitaan. Luku ei vaan saa olla yli 60.Taidan repäistä tähän väliin parin päivän paaston. PAKKO päästä alle 60.

Aamupaino 63.2

Maybe it gets better... Someday

Perjantai... Viiltoja, viiltoja, liikaa liian syviä viiltoja. S, kaljaa, lonkeroa, hyvää seuraa, viiltojen aukeaminen, S paikkaamassa jalkojeni haavoja kaiken sen veren keskellä. "Laastari viillon päälle ja pusu vielä, noin, kyllä se siitä, ei se mitään hätää kulta, kyllä mä ymmärrän." Seksiä lattialla, ei helvetti, selkä paskana. Lisää lonkeroa ja kaljaa, sitten kotiin. Puhelimen ja tietokoneen takavarikointi, huudot vanhemmilta. Siitä päivästä lähtien sain alkaa kutsua itseäni S:n tyttöystäväksi.

Lauantai, nukkumista, hetki hereillä, lisää unta, taas hereillä, unta..

Sunnuntai. Kolme elokuvaa ja viiltoja reisissä.

Tänään heräsin viideltä aamulla ja odotin että äiti lähtee töihin. Sitten kaivoin esille vanhan puukon ja aloin repiä kylkeäni auki. Sain siihen reilun sentin levyisen haavan joka olisi ehdottomasti kaivannut tikkaamista. Koulussa kerroin opettajalle miksen voinut osallistua liikuntatunnille, ja kyseinen opettaja kertoi luvallani rehtorille. He varasivat minulle ajan terveyskeskukseen, jossa minut paikattiin kuntoon teipillä ja laastarilla. Tikkaus kun oli jo liian myöhäistä.

Nyt olen kotona ja joudun taas vakavissani harkitsemaan osastohoitoa. Se ei ole pitkään aikaan tullut kuuloonkaan, koska viime kertainen osastoreissu oli vähän mitä oli. Mutta asiat on nyt sillä mallilla että tää ei kai voi jatkua näin. Mun täytyy joko hankkia apua (ja ottaa sitä vastaan), tai luovuttaa kaiken suhteen ja tappaa itseni. Ensimmäinen vaihtoehto vaikuttaa ylitsepääsemättömän vaikealta, en mä osaa antaa muiden auttaa mua. Viime kertainne osastoreissu päättyi käytännössä niin että mut potkittiin pihalle sieltä melkein neljän kuukauden jälkeen koska en ollut yhteistyökykyinen/haluinen.

Tahdon tupakalle. 

Hyi, kamalan ihania kaikki uudet viillot joita kropastani löytyykään.. Pahoittelen älyttömän leveitä reisiäni, mutta ehkäpä näiden kuvien julkaiseminen lisää laihtumismotivaatiotani.

Where did my sanity go?

Eilinen menikin sitten S:n kanssa. Ja taas sama vanha kaava toistui. S lähtee, mä jään yksin ajatusteni kanssa ja hupsista, kädet ja kylki veressä. No, pikkuvikoja. Jotenkin on sellanen olo että tänään saan reidetkin täyteen jälkiä.

Oon miettinyt miksen nykyään saa viilloista yhtä leveitä kuin ennen.. Voisiko syy olla siinä että joudun viiltämään jo kertaalleen arpeutuneen ihon päälle eikä se ole niin kimmoisa? Viillot ovat yhtä syviä kuin aina ennenkin, nyt jäljet vain on paljon pienempiä, ja se lievästi sanottuna vituttaa ja ahdistaa kun tuntuu siltä etten osaa tehdä edes sitä enää oikein. Ne jäljet kun ovat aika suuri osa syytä miksi itseäni rikon, niin oudolta ja sairaalta kuin se kuulostaakin. Ne jäljet on mua itseäni varten, ei muita. En tee tätä siksi että voisin esitellä jälkiä muille ja huomiohuorata. Päinvastoin, yleensä häpeän arpiani jos joku näkee ne. Pidän niistä silti, ne on jotain aivan mun omaani, jota kukaan ei voi viedä pois. Paitsi aika, se perkele tahtoo haalistaa arvet lähes näkymättömiin. Arpien katoaminen on samaan aikaan kamalin ja ihanin tunne maailmassa.

Tahdon saada painon alle 60 kilon. Alle 57 olisi vielä parempi. 

won't anybody here just let me disappear?

Ei jumalauta. Ellen olisi näin saatanan lihava, olisi tänään tapahtunut ihmeitä S:n kanssa. Älytön läskiahdistus koko illan. Kaikki olis ollut ihan saatanan täydellistä ilman ylimääräisiä 500 kaloria, jotka tuli alkoholista ja sai mun fiiliksen nousemaan kattoon mutta samoin teki ahdistus.

Heti kun astuin autosta ulos ja kävelin pari metriä autolta kotiovelle se iski: älytön tarve viiltää käsivarret ihan saatanan hajalle. Melkein juoksin sisälle ja revin paidan hihoja ylös samalla kun etsin veistä huoneestani. Veitsestä ei ollut mihinkään, sain yhden mainitsemisen arvoisen viillon tehtyä, ja sekin on aika säälittävä. Ei helvetti, mä olen säälittävä.

Nyt suunnittelen paahtoleipään tukehtumista. Ajattelin pitää yksityiset ruokaorgiat ja tappaa itseni ruuan määrään. Tosin täällä ei ole mitään syötävää. Tahdon takaisin S:n luo juomaan lisää kaljaa ja naimaan aivot hajalle.

Äärimmäisen sekava teksti, syytän siitä alkoholia. Tähän väliin on silti hyvä lisätä vielä kuva itsestäni, ja tiedän että kiroan itseni alimpaan helvettiin kun selviän vähän ja tajuan mitä olen tehnyt, mutta se on sen ajan murhe. Ette ainakaan voi tulla väittämään ettäkö olisin muka sopivan kokoinen tai niin hirveän laiha. Hyi helvetti. Itkettää jo pelkkä kuvan katsominen, yrittäkääpä kuvitella miltä tuntuu näyttää tältä oikeasti.

S:n sanat kaikuu pään sisällä. "Sä olet ihan älyttömän kaunis". Vitut, älä valehtele päin naamaani kiitos.

"Hell is empty. All the devils are here"

Tämän mä saan aikaiseksi. 

Mutta haluaisin saada aikaan isompia jälkiä, enemmän verta, enemmän kipua.

Ja ei, mulle ei todellakaan riitä se että saan kroppani täyteen arpia. Tahdon myös olla laiha. Todella laiha.

Huomaan nauravani omalle hulluudelleni. Kuka nyt haluaisi oikeasti olla sekaisin ja huonossa kunnossa? 

Minä.

Ja minä nauran mutten hymyile

Mun tarve rikkoa itseäni perustuu hallintaan. Mun on pakko hallita itseäni jotenkin, koska mulla ei ole mahdollisuutta elää ns. "normaalia" teinin elämää. Mulla ei ole lupaa käydä ulkona iltaisin, nähdä kavereita, viettää yötä jossain muualla. Periaatteessa mä ymmärrän miksi en saa tehdä noita asioita, kuka hullu nyt antaisi itsetuhoisen nuoren juosta ympäri kyliä vetämässä päätä täyteen viinaa ja mitä tahansa mitä saa käsiinsä. Mutta kukaan ei tajua että olen itsetuhoinen juuri siksi koska se on ainoa keino kontroilla itseäni. Kaikki muut kontrolloivat mun menemisiäni, mutta mä kontrolloin omaa kroppaani. Ja nimenomaan rikkomalla sitä, muuten asiat ei muutu miksikään. Ainoa ongelma tässä on se että kun asiat alkaa olla suhteellisen hyvin porukoiden kanssa, ja saattaisin jopa päästä jonnekin viettämään normaalia elämää, huomaankin olevani addiktoitunut itsetuhoisuuteen. Kun mulla on asiat ihan okei enkä saisi viiltää, teen jotain muuta itsetuhoista, kuten lakkaan syömästä. Mulla on ahdistava tarve hajottaa itseäni. Enkä pääse siitä eroon.

Ehkä paskin perjantai ikinä. Liikaa ruokaa, paska Psyka käynti ja kaljaa isän ja sedän kanssa. Olisin oikein mielelläni juonut tänään S:n kanssa kaljaa, vaikken edes pidä kaljasta. Isä ja setä huutaa jääkiekon takia. Vituttaa kun tajuan että voisin olla kotona rikkomassa itseäni tämän sijaan.

Vaaka tappaa mua numeroillaan.

Kaikki oli viisi minuuttia sitten loistavasti. Mulla oli S ja toinen ystävä, mulla oli oikeasti hyvä olo (ellei oteta huomioon järjetöntä läskiahdistusta), mutta nyt... Mä en enää tiedä. Ahdistus iski sillä sekunnilla kun näin auton takavalojen katoavan näkyvistä. En mä pärjää yksin, en osaa olla, en tahdo, en, en, en! En suostu. Mutta pakko se on.

Vaatekaapissani on verinen veitsi jonka olen unohtanut putsata ja palauttaa oikealle paikalleen. Nyt en edes tahdo viedä sitä takaisin. Ainoa mitä haluan on hetken verran aikaa kahdestaan kyseisen veitsen kanssa.

Not skinny enough

Riitelyä, karkaaminen kotoa, pitkiä suudelmia auton takapenkillä ja kaljaa, S:n kanssa meillä humalassa, äidin paheksuva katse, käsivarteen tumpattuja tupakoita, pakkomielle vaa'assa näkyvään numeroon.

Olen keskustellut tänään helvetisti syömisestä ja syömishäiriöistä. Olen myös ihastellut aivan liian laihojen tyttöjen kuvia, ja ahdistunut syömisestä. Olen tumpannut liian monta tupakkaa käteen koska en pystynyt kontrolloimaan syömisiäni tarpeeksi ja pelkään aivan saatanasti että paino on noussut. Ei vittu, mulla on aikalailla kaikki syömishäiriön oireet, mutten todellakaan koe olevani syömishäiriöinen. Ahdistavaa kun en tiedä mitä tää on. Vittu taas kauhean sekava teksti, anteeksi. Aivot ei toimi.

Left alone to deal with all the pain she feels

I say: You need to eat

She says: I'll feed on your breath

What if I leave?

She says: Without you I'll be dead

Siskoni sanoi mua eilen huoraksi. Tosin ansaitsin sen. Ei sillä että olisi maannut kenenkään kanssa tai ottanut rahaa vastaan, mutta tulee itsellekin vähän lumppu olo kun tajuan että pari viikkoa sitten mulla oli vielä juttua V:n kanssa, sen jälkeen nuolin yhden muijan kanssa, sitten tuli yksi känninen ilta jolloin nuolin kahden muijan ja yhden jätkän kanssa (muijat tosin oli vaan huumorilla, kiusataksemme muita) ja nyt olen viikon ajan säätänyt S:n kanssa. Tosin S:ään olen ollut enemmän tai vähemmän ihastunut jo puoli vuotta (jos ei lasketa niitä aikoja kun seurustelin toisen kanssa). Nyt asiat meidän välillä on kuitenkin kai aika loistavasti. Ymmäretään toisiamme, meillä on samanlainen tausta. Masennusta, itsetuhoisuutta jne... Ongelmia.

Tänään kaikki oli helevetin hyvin, kunnes tulin kotiin enkä ehtinyt edes ajatella mitään kun jo juoksin keittiöön hakemaan veistä, sieltä takaisin huoneeseeni ja revin hihoja ylös. Musta matto, musta paita. Ei tarvinnut edes varoa sotkemasta mitään. Annoin veren tippua matolle välittämättä millaista sotkua maton alle tulee, ja muun veren pyyhin paitaani. Nyt kaikki on taas hiukan paremmin, vaikka annoinkin periksi ja hajotin itseäni. Tosin se veitsi oli ehkä paskin ikinä enkä saanut kunnollisia jälkiä aikaan. En uskaltanut painaa tarpeeksi koska minulla oli kiire viiltää ja siinä kiireessä olisin onnistunut hajottamaan valtimon tai jotakin muuta tärkeää. Jonkun pienen suonen sain kyllä hajalle koska verta tuli yhdestä haavasta aivan saatanasti. No, mitäs pienistä.

Missä vaiheessa musta tuli näin vaikea? En osaa syödä muiden nähden ahdistumatta, enkä yksin ollessani pysty pysymään erossa ruuasta. Toivoisin että mulla olisi aina joku täällä jotten pystyisi syömään, siten saattaisin vahingossa jopa laihtua. Eilen söin liikaa, joten aamulla painokin oli liikaa. Vihaan tätä, vihaan itseäni.

I need to destroy myself in order to stay alive

"Sulla on ihan tarpeeks ongelmia ilman sitäkin että alat leikkii sun syömisellä"

Tän lauseen jälkeen mulle alettiin listata perus faktoja jotka oon kuullut miljoonaan kertaan. Että paino ei putoa enää tietyn pisteen jälkeen jne, joojoo tuttu juttu oon kuullut saman jo. Hiukan häiritsee tuo "alat leikkiä", enhän mä ole leikkinyt tällä nyt kun vasta viisi vuotta. Mutta kai tää alkaa nyt olla vähän erilaista. Mutta hei mähän en oksentele enää, kaikki on okei.

Viimeiset kaksi viikkoa on ollut aivan loistavia. Mulla on ollut kaikki hyvin syömisiä lukuunottamatta, mutta nyt asiat alkaa mennä taas huonommin. Okei joo huomaan selkeän yhteyden syömättömyyden vaikutuksella mielialaan mutta mä olen mielummin pieni ja hiukan onnettomampi kuin suuri ja semi onnellinen.

Myönnän että kuvat joita löytyy mun we<3it kansioista on ehkä lievästi sanottuna sairaita, mutten mä haluaisi näyttää ihan samalta kuin kuvissa olevat tytöt. Vähän pienempi mun silti täytyy olla. En vittu vaan voi uskoa, että yksi väärä tekstiviesti kaverille ja siitä nousee tällainen haloo. Aamulla meinasi lähteä taju tupakilla ja infosin parasta ystävää asiasta. Sen jälkeen kolme eri ihmistä on kysynyt olenko syönyt tänään. No vittu en ole, ei oo iso juttu. Kuitenkin täytyy syödä tänään hiukan kun pääsen kotiin joten miksi käyttäisin sen kalorimäärän turhuuteen kun pärjään hyvin ilman ruokaakin.

Helvetti. En muistanutkaan että jo parin päivän syömättömyydellä keho reagoi ravinnon puutteeseen näin vahvasti. Mulla on koko ajan kylmä ja tärisen välillä, enkä oikein jaksa edes hymyillä. Mutta kyllä tämä on sen arvoista. Kolme kiloa vielä, sitten lopetan. En usko selviäväni tämän päivän liikuntatunnista.

Päivän saldo tähän mennessä: 1l pepsi maxia ja vähän kahvia.

Yes I'm pretty messed up.

Tajusin äsken kuinka paljon kaloreita nielin alkoholin muodossa.. Juomisen jälkeen söin suklaapatukan, ranskalaiset (söin ne majoneesilla, enkä edes pidä siitä. kalorit.....) sekä jäätelön. Ahdistus. Tätä menoa en ikinä saa painoa tarpeeksi alas. Kohta on syntymäpäiväni, ja tavoitepaino synttäreihin mennessä oli alle 60 kiloa. Olen neljä kiloa tavoitteeni yläpuolella. Should I kill myself now?

En osaa enää kirjoittaa. Siksi en nykyään kirjoita tätä blogia muuten kuin humalassa tai lääkkeissä. Olen säälittävä. Pakko laihtua.

Tajusin äsken että mun piti ostaa uusi terä ja kulkea bussilla kotiin. Ostinkin vitusti alkoholia ja rahaa on 60 senttiä, eli en saanut terää ja taidan kävellä kotiin. Vaivaiset 10km, pieni iltalenkki laskuhumalassa.

Mitä vittua?

Eilinen oli sekava. Light siideriä, gambinaa, päärynälikööriä, päärynäviiniä, hello kitty limsaa ja livicoa.. Kaikki mitä sain käsiini meni alas. Silti paino oli laskenut aamulla vaikka alkoholista kertyi ihan vitusti liikaa kaloreita.

S oli pahassa kunnossa, samoin V. Ja aikalailla jokainen muukin. V on ilmeisesti kusipää, joten kostin eilen nuolemalla S:n kanssa. Kyseinen teko varmaankin saa minutkin vaikuttamaan kusipäältä, mutten jaksa välittää.

En ole nukkunut pitkään aikaan kunnolla ja viiltely on ollut mielessä koko ajan. Ajattelin että reidet saan hajottaa, ranteita en sillä ne huomataan helpommin. Mulla ei ole enää varaa jäädä kiinni viiltelystä, sitä paitsi käsistä alkaa loppua tila.

Tänään olen sekaisin, en ole syänyt lähes mitään ja lääkkeet otin kaksi tuntia sitten. Eli hiukan heittää päässä, mutta tämä on oikeastaan aika mukava tunne. Helvetti että olen hellyydenkipeä, tarvitsen miehen :(