perjantai 30. elokuuta 2013

ASDFGHJKLÖ

Kaikki on päin helvettiä. Laihtuminen on saatanan hauskaa ja syömättömyys helppoa, mutta asioilla on aina kaksi puolta. Haluan olla hyvin pieni ja luiseva, mutta samalla ois ihan kiva edes näyttää naiselta. Pudotin laitokseen mennessä about 7 kiloa (painoin 58kg alimmillaan, nyt 62) ja siinähän lähti tissit melkein kokonaan. Vittu saatana mitä paskaa sanon minä. Haluan olla haluttava ja silti kelvata myös itselleni. Kelpaan itselleni jos olen lähes pelkkää luuta ja nahkaa, mutta olen haluttava vain jos mulla on myös tissit ja perse. Noita molempia on hiukan vaikea saada. Aivan vitun sama mulle kyllä tällä hetkellä, syöminen loppuu nyt tähän, aivan sama vaikka lähtisi tissit, ainakin mulla olisi kylkiluut ja lantioluut näkyvissä. Ja niistä mä pidän enemmän kuin rinnoista. Vai? VITTU SAATANA PERKELE. Typerin ininän aihe ikinä mutta ahdistaa niin vitusti.

Tänään olen ollut aivan saatanan sekaisin, hyvin pirteä sun muuta, olen jutellut kahdelle eri jätkälle joista molemmista olen vähän kiinnostunut ja saa nyt nähdä että mitä tässä käy. Ongelma vain on nimenomaan se että mulle suotuisampi vaihtoehto on muuten aivan saatanan täydellinen, mutta asuu vähän liian kaukana eikä pääse liikkumaan tänne päin kovin usein. Näillä näkymin ei vähään aikaan. Ja sille on muijassa tärkeää hyvä perse ja tissit. Eikä mulla ole kumpaakaan. Se toinen jätkä on hauska, huumorintajuinen, hyvännäköinen ja pystyy liikkumaan tännepäin koska sillä on prätkä ja ihan perus ajokortti ja autonkin saa lainaan sillointällöin. Tässä ongelmana on se että se on mua huomattavasti vanhempi.

S pyörii taas päässä jonkin verran, oon aivan sekaisin kaikesta. Ja oon koko tän päivän koulussa vain pussaillut muijien kanssa (syystä että yksi kaveri kenen kanssa olen pannut joskus kännissä valitti että mun pusut on kovia) testatakseni muita. Ei helvetti kuulostan sekopäältä.

Kaikki on vaan yhtä ihan vitun SEKAMELSKAA MUN PÄÄN SISÄLLÄ. Saatana, voisin viettää laatuaikaa mattoveitsen kaa mutta oon koulussa perkele.

perjantai 23. elokuuta 2013

I wanna be somebody else

Mä olen liian väsynyt. Ihan kaikkeen. En jaksa pitää yllä ihmissuhteita. En jaksa liikkua muuten kuin pakon edessä. En halua olla laitoksessa, en halua olla kotona, en halua olla koulussa, kavereilla, kaupungilla.. En halua olla missään, koska en jaksa nähdä vaivaa minkään eteen. Kaikki on turhaa.

Tänään kuulin etten ole enää tervetullut paikkaan jota kutsuin kodiksi monen vuoden ajan. Nyt se on vain talo jossa asuu kusipää, väsynyt nainen joka välittää liikaa ja pieni tyttö joka oppii mun takia pilaamaan elämänsä. Toivon tosin että tuo pikkuinen ei ole yhtä typerä kuin minä.

Mä haluan vaan nukkua. Joka helvetin päivä mä mietin miksi mä edelleen jatkan tätä paskaa, pitkitän väistämätöntä. Kaikki me kuollaan kuitenkin joskus, miksei jo nyt jos elämä on tällaista? En ole jaksanut edes viiltää sillä olen mielummin täysin tunnoon kuin käytän energiaani jälkien piilotteluun.

lauantai 17. elokuuta 2013

BMI 19.05

kahvi x5
tee x4
pulla
omena

Tää helvetin ahdistus ei vaan katoo minnekään. Koitan päästä eroon tästä sillä että syön vähän enemmän mutta syöminen laukaisee mussa tarpeen syödä lisää. Siksi on vaikeaa saada itseäni syömään edes perus määrän ruokaa kun se ei ikinä jää siihen normiin. Se on aina kaikki tai ei mitään. Silti valitan lakkaamatta että mulla on nälkä ja haluaisin syödä kilokaupalla suklaata, ranskalaisia, hesemättöä, pitsaa, pullaa, karkkia, jäätelöä... Hyi, täytyy lopettaa ruuan ajatteleminen sillä siitä iskee taas älytön himo ruokaan.

Mä olen säälittävä huomiohuora. Teen tämän osittain siksi että haluan kontrolloida itseäni, mutta osittain siksi että se olisi jotain näkyvää, jotakin konkreettista siitä että mulla on helvetin paha olo ja mä tarvitsen apua. Mä en osaa puhumalla purkaa tunteitani, vaikka tahtoisin muiden tietävän miltä musta tuntuu. Joten kai mä teen sen tällä tavalla. Ja toisaalta taas nautin siitä kun joku huomauttaa ihailun pelon ja säälin sekaisin tuntein kuinka paljon olen laihtunut. Tosin löytyyhän musta se masokistinenkin puoli. Rakastan sitä tunnetta kun meinaan kaatua tajuttomana syömättömyyden takia. 

Nyt pidän suuni kiinni ja menen rääkkäämään vatsalihaksiani. 


perjantai 16. elokuuta 2013

BMI 19.37

Kuvaa tän hetkisestä tilanteesta:

Syöminen sinänsä ei ahdista, vituttaa vain. Eilen annoin itselleni luvan syödä kunnolla koska olin päässyt alle 60 kilon. Ja sitähän mä olen odottanut viimeiset puoltoista vuotta. Oli siis kai ihan ansaitut hesemätöt ja pitsat ja jäätelöt ja suklaat jne. Tänään paino olikin sitten 60 kiloa mutta ei se haittaa koska syömättömyys on helppoa ja siten saan painon äkkiä alas. Tässäpä on vain yksi ongelma. Kun mä syön, kaikki on helvetin hyvin, mua ei ahdista ja oon onnellinen ja mulla on energiaa tehdä vaikka mitä ja pitää hauskaa. Mutta sitten kun en syö ja laihdun helposti ja nopeasti, mutta yhtä nopeasti kun paino tippuu ja ruuan määrä vähenee, ahdistus kasvaa. Mua ei ole pitkään aikaan oikeastaan ahdistanut, mutta täällä laitoksessa ahdistus on melkein sietämätöntä ja mikä pahinta, päivittäistä. 

Kysymys kuuluu: onko laihuus tän kaiken arvoista? 

Mä tiedän jo vastauksen. Ei todellakaan. Tää ahdistus on sietämätöntä mutta mä haluan olla laiha, eikä mua yleensä edes oikein huvittaisikaan syödä. En haluaisi tehdä mitään. Nytkin tahdon vain käpertyä peiton alle ja itkeä mutta en tahdo kenenkään huomaavan. 

Paska juttu tässä on se että vaikka tiedän etten hyödy tästä paskasta mitään muuta kuin se että jee olen laiha jippikaivitunjee, en mä osaa lopettaa. Enkä mä halua. En kestä ahdistusta, mutta sitten kun se katoaa hetkeksi haluankin sen takaisin. 

keskiviikko 14. elokuuta 2013

What if I want to break?

Mä en osaa sanoa enää mitään. En osaa muodostaa kauniita lauseita jotka saa lukijansa liikuttumaan. Tahtoisin osata kirjoittaa sujuvasti mutta tässä mä vain istun laitoksessa tuijottaen puhelimen näyttöä. Näyttöä, jonka pitäisi olla täynnä sydäntä riipaisevia sanoja siitä kuinka helvetisti muhun sattuu. Koska tää kipu on jotain mitä on vaikea sietää. Istun sängyllä ja pää lyö tyhjää. Hetki sitten poltin röökin ikkunasta. Istuin toisen kerroksen ikkunalla jalat ulkona ja mietin miltä tuntuisi hypätä alas. Ei siitä edes tapahtuisi mitään mutta se olisi kokemus. Tupakka nousi päähän. Ehkä se on syy tähän pääni epäselvyyteen. Tai sitten syy on se että kolmen viimeisen vuorokauden aikana olen elänyt light limsoilla, vedellä, kahvilla ja teellä. Yhden perunan olen tainnut syödä, samaten jäätelön ja hiukan riisiä. Kolmelta päivältä se on mielestäni mahtava saavutus. Tunnen jo sen keveyden mikä paastosta seuraa. Tunnen miten liikkeet on hitusen hitaampia kuin ennen, miten päässä heittää hiukan ja korvissa humisee. Tunnen myös mun luut paljon paremmin kuin ennen. Lantioluut pistää esiin, solisluut näkyy paremmin ja tänään seisoin kauan peilin edessä sillä rakastuin siihen miltä iho näyttää syvään hengittäessä sen kiristyvän kylkiluiden päälle. Se oli kaunista, sanokaa mitä sanotte mutta se oli helvetin kaunista.

Hidasta itsemurhaa tehdessä alkaa tajuamaan paljon uusia asioita. Itse löydän maailmasta paljon kauniita asioita, osa ehkä sairaita, mutta kauniita. Miettikää vaikka parantuneet itsetuhoarvet. Ne on helvetin kauniita. Pieni vakavasti sairas pikkutyttö on kaunis. Parhaan ystäväni hallitsematon nauru on kaunista. S on kaunis. Elämä on oikeastaan aika kaunista kun sitä tarpeeksi jaksaa muokata sellaiseksi pään sisällä. Mutta jos elämä oikeasti on helvettiä, ja ajatuksissaan sen pystyy muokkaamaan kauniiksi ja siedettäväksi vaikka sattuukin saatanasti, mitä kuolema on? Mä olen aina miettinyt kuolemaa, enkä tiedä mihin uskoisin, onko kuoleman jälkeen elämää ja sen sellaista. Mutta ei mua se kiinnosta. Kuolema itsessään on surullisen kiehtova. Ja seuraava adjektiivi ei varmaankaan yllätä; kuolema on myös kaunista.

Mä olen tainnut seota lopullisesti. En syö, en nuku, keuhkot näyttää varmasti tuhkakupilta ja sosiaalinen elämäni on kuollutta. Mun mielialat pidetään tasaisina lääkkeillä etten tappaisi itseäni, olen taas laitoksessa, varmaankin siihen asti kunnes täytän 18. Jos elän niin kauan. Koulu ei kiinnosta, olen jo toisena koulupäivänä lintsannut ja pudonnut kärryiltä. En jaksa edes yrittää koska tiedän etten elä niin kauaa että koulun käymisestä olisi jotakin hyötyä. Nykyään yleisolotila on tunnottomuuden ja jaksamattomuuden välimaastossa. En ole kiinnostunut mistään. En edes siitä että saan käsittämättömän paljon syytöksiä siitä miten sairas ja huono ihminen olen koska mulla on jälkiä viiltelystä. Tulin siihen tulokseen että jotkut ovat vain aivan liian pinnallisia ymmärtääkseen miltä todella tuntuu hakea lohtua ja unohdusta terästä.

En usko että nukun tänä yönäkään turhan paljoa, sillä löysin keinon jolla saan ajatukset liikkeelle täällä. Ja se keino on tuo ikkuna jota avasin puoli tuntia saadakseni raitista ilmaa (filtterin läpi). Istun loppu yön siinä polttaen ja ajatellen. Rakastan näitä öitä kun on aikaa ja tupakkaa. Rakastan rakastan rakastan. Olen sekaisin.

lauantai 3. elokuuta 2013

Don't give a fuck if I cut my arm bleeding

Torstai... Mistä helvetistä tässä alottais. Tiivistettynä tarina menee näin: Saan kaverilta rahaa kun myyn sille tavaroitani, siskon miehen veli hakee mulle pullon ja tupakkaa ja lähden ryyppäämään. Juon aivan saatanasti, en tule laitokseen sovittuun aikaan ja sieltä soitellaan mun perään ja uhataan tehdä virka-apupyyntö mun takia. Lopulta oon niin kuosit että kaveri soittaa laitoksen porukat hakemaan mut. Laitoksessa mut puhallutetaan, puhallan 2 promillea ja mut roudataan omaan huoneeseen nukkumaan. Sammun lattialle kun saan piilotettua röökit lipaston laatikkoon. Ohjaajat tulee nostamaan mut sänkyyn jossain vaiheessa ja otan lipaston päältä mattoveitsen terän kun ohjaaja sulkee huoneen oven perässään. Tässä vaiheessa kaikki pimenee ja herään siihen kun joku tulee mun huoneeseen ja huutaa muille ohjaajille että mun huone on täynnä verta ja mut kannetaan olohuoneeseen. Joku koittaa pitää mua hereillä ja kyselee asioita samalla pitäen mun kättä ylhäällä ja painaen siihen jotain pyyhettä tyrehdyttääkseen verentulon. Päässä pimenee taas ja seuraava muistikuva on siitä kun ambulanssimiehet nostaa mut sohvalta ja lähtee taluttamaan mua ulos. Mut saadaan ambulanssiin ja siellä multa kysellään taas vaikka mitä ja rannetta paikataan. Taas pimenee, herään sairaalasta siihen kun lääkäri kertoo että nyt nipistää vähän ja sitten mun käteen isketään puudutuspiikki ja tikit. Olen aivan sekaisin, puhallan tässä vaiheessa 1.8 promillea ja käteen laitetaan side ja mut siirretään toiseen huoneeseen. Yöllä yritän jostain syystä karata sairaalasta kahteen otteeseen, mut talutetaan takaisin huoneeseen ja suutun kun en pääse ulos tupakalle joten revin siteen kädestäni ja yritän purra tikit irti. En tietenkään onnistunut.
Eilen mulla meni hermot noihin tikkeihin ja neulaa ja kynsiviilaa apuna käyttäen irrotin ne. Viisasta, sanon minä.

torstai 1. elokuuta 2013

This love was out of control tell me where did it go?


And she said 
"If you were me, you'd do the same
'Cause I can't take anymore
I'll draw the shades and close the door
I'm not alright and I would rather..."


Mä oon jo jonkin aikaa ollut aika tunnoton. Vaikutan kuulemma positiivisemmalta kuin ennen, mutta miksi musta ei tunnu siltä? Kaikki on sekaisin, oon edelleen suhteellisen paskana S:n takia varsinkin kun se puhuu mun parhaalle kaverille samalla tavalla kuin mulle ennen kuin alettiin seurustella. Tosin se vaan on sellainen ihminen että kertoo mielipiteensä rehellisesti, ja pakko myöntää että mun paras ystävä on hyvännäköinen ja sen kuuluukin saada vähän huomiota siitä. Mutta silti, sattuu perkeleesti kun S kertoo sille että se on aivan saatanan kuuma jne. Tästä mun selityksestä voisi saada sellaisen kuvan että S yrittää satuttaa mua tahallaan, mutta tunnen sen niin hyvin että oon 110% varma että se ei oo totta.