lauantai 4. huhtikuuta 2015

"Vois miettiä joskus asioita selvinpäin". Joo niin vois.
Pitäis myös päästä ylös sängystä ja elää. Pelkään liikaa että epäonnistun ja menetän kaiken. Todellisuudessa mulla ei oo mitään menetettävää. Parisuhde on paska ja asenne on väärä ja mihinkään en pysty. Viiltelykin jatkui pitkän tauon jälkeen ja saatiin siitä eka kunnon riita aikaiseksi. Melkein toivon että tolla yhdellä palaa hermot ja se vaikka löisi. Tuntisimpas edes jotain. Lääkkeet turruttaa ja selvinpäin ahdistaa vaan. Tarvitsen kipua mutta on liian väärin muka satuttaa itseään. Tekopyhät paskiaiset.

perjantai 27. maaliskuuta 2015

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

You are way too late, say goodbye to the rest of me

Kaks päivää valvomista, pilleri naamaan ja nukkumaan.
Heräsin kaks tuntia ketipinorin ottamisesta enkä saanut enää nukuttua. Oon itkenyt siitä asti kun heräsin enkä saa tätä loppumaan. Viime postausta kirjoittaessa tunsin olevani pohjalla mutta mä olin helvetin väärässä. Tottakai jokaisella on oma käsitys pahimmasta mahdollisesta mutta mä oon nyt vasta nähnyt oman henkilökohtaisen pahimman tilanteen jossa voin olla. Öisin tuntuu että tukehdun kun koitan nukkua, jos siis koitan. Yleensä se on sellaista epämääräistä ja järjetöntä hyperaktiivisuutta tai katatoniaa, riippuen vähän siitä mitä suonissa virtaa sillä hetkellä. Oon niin monta kertaa luvannut itselleni että nyt tää loppuu mutta oon joka kerta myös ollut niin helvetin väärässä. Vaikeeta pitää ajatukset koossa.

Mua on aina kiehtonut itsetuho. Se on aina jotenkin lohduttanut, ollut se mun oma pieni salaisuus johon muilla ei oo vaikutusvaltaa. Se on ollut aina ollut se ainoa asia johon ei oo voinut vaikuttaa muiden mielipiteet ja siksi se kai on ollut niin tärkeää mulle. Tähän tilanteeseen päädyin kun entinen poikaystävä, sen aikainen avopuoliso ei jaksanut katsella mun ryyppäämistä ja hajosi joka kerta itse kun hajotin itseäni fyysisesti. Joten mun piti keksiä jotain muuta jotta voisin pitää kiinni mun itsetuhon tarpeesta. Se jokin oli ja  on edelleen huumeet joiden käytön aloitin kesällä. Ehdin käyttää vaan pari viikkoa kunnes erottiin lopulta ja poikaystävä palasi yhteen entisen muijansa kanssa. Se suhde oli ollut paskana tosin jo jonkin aikaa ja olin jo hetken yrittänyt etsiä tapaa kertoa etten ollut onnellinen siinä suhteessa ja mun oli päästävä pois siitä.Suhteen viimeisimpinä viikkoina en paljoa viihtynyt kotona vaan vietin aikaa uusien tuttavien luona. Saatoin olla poissa muutamia päiviäkin yhtä menoa, enkä vastannut puhelimeen tai viesteihin ja kun viimein palasin kotiin kerroin olleeni ryypäämässä tai jotain muuta vastaavaa. Huumeista kerroin vasta kun en enää pystynyt peittämään neuloista jääneitä jälkiä, suuria sinisiä mustelmia kaikkialla pitkin käsivarsia ja pää ei enää pysynyt kasassa melkein viikon valvomisen jälkeen. Mulla oli tapana repiä kaikki vaatteeni alas vaatehuoneen hyllyiltä ja leikellä hiustenpidennyksiä vessan lattialla piriputkien jälkeen. En mä sitä silloin tajunnut että vauhti saa psyykkeen hajoomaan tosi äkkiä, ettei tarvita kuin yksi tai kaksi valvottua vuorokautta että pää sekoaa. Luulin sen johtuvan parisuhteen aiheuttamasta stressistä.

Heti eron aikoihin tapasin mun nykyisen poikaystävän. Ensimmäisillä kerroilla kun näin sen mua kiehtoi hirveästi sen tapa juoda laatikollinen kaljaa päivittäin ja soittaa rumpuja tai kitaraa. En tiennyt mitään parempaa kuin kuunnella subuvetojen jälkeen sen kitaran soittoa ja laulua. Makasin usein kaverin sohvalla silmät kiinni ja vain olin. Silloin se riitti, hyvä olo subutexin aiheuttamista valveunista jotka tuntui niin mahtavalta kun kelluin unien pinnalla ja jostain kaukaa kuului kitaran soittoa ja hiljaista laulua. Saattaa kuulostaa dramatisoidulta, mutta tän rehellisemmin en voi sitä kuvailla koska mitkään sanat maailmassa ei riitä siihen. Rakastuin heti siihen mieheen. Sekä subutexiin.

Parin kuukauden päästä tajusin etten pystynyt pitämään lupauksiani selvistä päivistä ja en kestänyt menettää kaikkia mun ystäviä, joten menin katkolle. Oli tarkoitus päästä irti edes piikkikoukusta, vaikken kokonaan pystyisikään olemaan vetämättä mitään. "Mutta neulaan mä en enää koske!" oli lause jota jankkasin itselleni jonkin aikaa. Eihän siitäkään mitään tullut. Katkolla en ehtinyt viettää edes yhtä yötä. Mun oletettiin olevan niin pahasti refloissa että heti sisään kirjoittauduttuani mulle tuotiin rauhottavia ja jätettiin yksin.  En ollut läheskään yhtä pahassa kunnossa kuin muut katkolla olevat joten en kokenut tarvitsevani apua. Kirjoittauduin ulos neljän tunnin jälkeen sisäänkirjoituksesta ja lähdin kaverille. Selvisin jonkin aikaa alkoholilla ja hatsilla, ilman suonensisäisiä mutta jossain vaiheessa se meni taas siihen että rännitin piriä melkein päivittäin ja kompensoin pirilaskuja subulla. Punkkasin poikaystävän luona ja siellä kävi päivittäin ihmisiä jotka käyttää joten oli helvetin vaikeeta olla itse vetämättä mitään. Joten tottakai mä vedin kaiken mitä sain käsiini pahemmin kysymättä edes että mitä se on. Silloin tilasin luotolla monen tonnin edestä tavaraa ja myin eteenpäin pilkkahintaan tai vaihdoin suoraan aineisiin. Vähän ennen joulua tajusin että melkein kaikki mitä oli tapahtunut parin menneen kuukauden aikana oli ollut suurimmaksi osaksi mun mielikuvitusta. Psyyke hajosi kun vedettiin pevekkiä 24/7 päiviä, joskus viikkokin putkeen nukkumatta. Puoltoista kuukautta tuntui menneen ohi kolmessa päivässä. Koko sen ajan kuulin miten musta puhuttiin paskaa jatkuvasti, poikaystävä muuttui täysin eri ihmiseksi ja mietin lakkaamatta tapoja tappaa itseni. Kaveri roudas mut lääkäriin, josta ohjattiin a-klinikalle ja sieltä sain antipsykootit psykoosin oireisiin. Äänet ja harhat väheni muttei loppunut kokonaan.

Joulun jälkeen alettiin punkata mun kämpillä tarkoituksena pysyä irti nopeista aineista joten vedettiin melkein pävittäin subua ja poltettiin hatsia. Lähiaikoina tää on taas lipsunut pirin vetämiseen ja pelkään psykoosin laukeemista kuollakseni. Nyt viikko ilman subua, reflat on niin kamalat etten oo pystynyt tekemään muuta kun itkemään sängyn pohjalla ellen oo saanut hatsia tai piriä. Poltin pirillä suonet paskaksi ja käden osittain tunnottomaksi huomaamattani. Samalla alkoi piriputki joka on aina helvetin vaikea lopettaa varsinkin kun saan ison säkin lisää huomenna käytännössä ilmaiseksi.

Oon puolessa vuodessa kussut liian monta ihmissuhdetta, tilannut luotolla tavaraa ja vaihtanut aineisiin tai myynyt ja ostanut aineita, koittanut tappaa itseni ottamalla ruiskulla verta itsestäni pari tuntia putkeen kuvitellen että voisin jopa onnistua siinä (psykoosin piikkiin), lyönyt tahallani överivetoja vain koska halusin nähdä riittäisikö juuri se määrä tiettyä ainetta tappamaan, itkenyt päiviä ja pelännyt että oon pilannut parisuhteeni, panikoinut moneen otteeseen lattialla kun en saa happea övereiden takia ja sydän haluaa hakata tiensä ulos rinnasta nopeudella jonka en uskonut olevan ihmiskeholle mahdollista, istunut kokonaisia öitä tai vuorokausia paikallani tuijottaen seinää koska oon ollut fyysisesti sekä psyykkisesti niin paskana etten yksinkertaisesti oo kyennyt muuhun, ollut syömättä niin pitkään että muutamaa metriä pidempi kävely sai pään kevyeksi ja kropan painavaksi ja löytänyt itseni lattialta haukkomassa happea, laihtunut muutamassa viikossa 7 kiloa ja itkenyt peilin edessä koska näytin natsiaikojen keskitysleiriltä karanneelta, joutunut istumaan tunteja putkeen useita kertoja päivässä tulikuumassa suihkussa koska ruumiinlämpö on ollut niin alhainen etten kestänyt sitä kylmyyttä mitä tunsin jopa neljän peiton alla maatessani yrittäen varastaa poikaystävän ruumiinlämmöstä osan itselleni, ollut hyvin lähellä leikata kaverilta sormen irti velkojen takia neljän päivän pirin vetämisen päätteeksi, velkalista on loputon eikä oo pariin viikkoon ollut varaa ostaa edes ruokaa koska en oo kyennyt hakemaan toimeentulotukea ja asumistukikin lakkautettiin tässä kuussa joten vuokra on maksamatta... Joten minkä helvetin takia jatkan tätä edelleen?

maanantai 26. toukokuuta 2014

Kaukana liian lyhyistä vuorokausista



Voisin väittä että mä en voi tälle mitään, mutta silloin valehtelisin. Valehtelisin niin saatanasti että mielummin myönnän vain olevani säälittävä ja itsekeskeinen paskiainen jota kiinnostaa vain oma etu. Pelkään silti sitä pohjaa jossa kävin alkuvuonna. Tosin silloin oli mukana myös pilvi, nyt juon sentään vain viinaa ja poltan tupakkaa. Okei joskus pilveäkin, mutta hyvin harvoin. 

Viikon päästä pitäis muuttaa yhteen miehen kanssa. Pelottaa ja ahdistaa, vaikka se onkin niin ihanaa. Mikään ei oo parempaa kuin se ihminen, mutta mä onnistun aina kusemaan asiat. Nytkin mennyt vasta lasillinen viinaa ja mehutiivistettä ja kirjoittaminen on vaikeaa. Ja ahdistavaa. Mutta en halua unohtaa näitä asioita mitä mä kirjoitan tänne. Haluan muistaa, koska silloin mä opin ehkä kuinka saatanan kipeää tää tekee ja kuinka paljon satutan myös muita tällä. En haluis olla pettymys mutta luisun aina tähän samaan paskaan. Asiat on vaikeampia nyt kun oon täysi ikäinen. Saan kuntoutusrahaa, mutta rahat menee äidin erilliselle tilille ja saan sieltä aina tarvittavan summan rahaa. Musta on taas tullut helvetin hyvä valehtelija. Itken puhelimessa äidille miten mulla ei ole rahaa ruokaan ja sitten kun saan vähänkin rahaa käytän kaiken alkoholiin ja tupakkaan. Mies vihaa sitä kun juon koska pariin otteeseen se on joutunut kantamaan mut sänkyyn kun omat jalat ei ole kantanut ja oon kaatuillut pitkin kämppää. Kerran kaadoin uuninkin ja paskoin jalkani siinä. Itselläni ei oo mitään muistikuvaa tästä. 

Päässä pyörii vaan miehen partaterät jotka löytyisi vessasta ylimmältä hyllyltä. Perustelen asian niin että niitä on niin monta ettei se haittaa jos hajottaisin yhden ja viiltäisin hiukan. Oon sentään ollut satuttamatta itseäni niin pitkään. Yli puolitoista kuukautta on pitkä aika. 

torstai 10. huhtikuuta 2014

Mä sivullinen olen aina kuolemaani saakka

Vastaus kysymyksiinne:

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Dude you're high

Ahahahhaa hajottaa ihan ilman mitään syytä :D Edelleen leijun jossain avaruudessa, on muuten hyvää tavaraa. Wikipedia kerto että seuraavana päivänä saattaa olla todellisuudesta irtaantumisen tunne tai jotain, ja tää on aika mahtava, vähän laginen olo mut siedettävä sellainen. Ei oo ollut ahistuskohtauksia neljään päivään kun oon poltellut, on ollut vaan helvetin hyvä olo. 

Tänään kyllä oon selvinpäin kaikin tavoin. Pitää kirjoittaa pari esseetä ja lukea kokeeseen.. Mun sisäelimet tahtoo edelleen tappaa mut. Ruoka ei halua pysyä sisällä ja koko ajan on huono olo, aivan sama mitä syön tai juon. Kahvin juontia oon joutunut vähentämään, samoin alkoholia ja röökinpolttoakin oon vähentänyt. Pillereitäkään en napsi enää niin paljoa. Joten mistä helvetistä tää voi johtua? Tää paska olo ollut jo viikon eikä meinaa lähteä millään..

tiistai 21. tammikuuta 2014

Aaaaaand I'm back. Did you miss me?

Meinasin jo unohtaa tämän blogin olemassaolon kun mielessä on ollut niiiin hirmuisesti kaikkea muuta tässä lähiaikoina.. Mutta mä olen täällä taas ja vointi on yllättävän ok. En sanoisi että "hyvä", mutta uskallan sanoa että asiat on okei. 

Tiivistettynä tarina menee näin: Mä olen tehnyt helvetisti typeriä asioita, mä olen dokannut aivan liikaa, ja sen seurauksena pannut liian monen jätkän kanssa. Mutta on tässä jotain hyvääkin ollut. Tapasin (netissä ylläripylläri) kivan jätkän jonka oon nyt nähnyt pariin kertaan. Ollaan juteltu jo reilu kuukauden ajan mutta tavattu niin harvoin koska tässä on välimatkaa reilu 60km ja näkeminen on mahdollista vain vklp kun jätkä ei ole intissä. Näin kyseisen jätkän siis toista kertaa viime viikonloppuna, kun menin sen luokse yöksi ja se vklp sujui loistavasti. En syönyt lähes kolmeen päivään, jonka seurauksena paino oli ihan siedettävissä lukemissa, mutta tulihan siellä hiukan juotua. Siksi vain HIUKAN, koska tää jätkä tietää mun ongelmista ja on huomannut että alkoholi on yksi niistä. Joten kun mä jäin tiskaamaan sen luo (kyllä, mulla on pakkomielle puhtaasta keittiöstä) sen vastusteluista huolimatta, se lähti kauppaan ostamaan mulle six-packin lonkeroa ja itselleen muutaman kaljan kun ei lähtenyt alkoon, koska minä ja mun alkoholiongelmat.... Lopulta ei edes haitannut että en ollut kännissä, kun seura oli mahtavaa ja se tarjosi pari hittiä kukkaa. Mahtava viikonloppu. Parasta tässä miehessä on se että omien puheidensa mukaan ei oo mikään playeri, eli oon sen ainoo vaikka ei ollakaan tunnettu pitkään, ja olin helvetin yllättynyt (positiivisesti) kun se ei edes yrittänyt repiä vaatteita pois heti kun mahdollista. Sen takia onkin sellainen fiilis että ehkä... Ehkä tästä voisi tulla jotain jos jätkä jaksaa katsella mua eikä ole vain seksin perään. 

Täydellisestä jätkästä turhuuksiin.... Viikonlopun reissun jälkeen, jolle mulla ei ollut lupaa lähteä, isä heitti mut pihalle himasta ja ilmoitti ettei mulla ole sinne enää mitään asiaa. Muutin siis isovanhemmilleni, ja asun kai täällä niin kauan että saan oman kämpän. Eli sitten kun saan rahaa. Eli sitten kun Kelalta tulee kuntoutusrahapäätös. Eli siihen saattaa mennä kaks kuukautta... Perkele. 

Kaiken tän riehumisen jälkeen lupasin parhaille ystävilleni että rauhoitun ja lopetan tän rappioelämän, mutta se lupaus koski vain alkoholia. Oon ensi viikon vklp asti juomatta, mutta en puhunut mitään kukan polttelusta. Huomiseksi jo hankittu gramma kukkaa ja kaveri joka maksaa sen lystin. Täytyy vain ajoittaa se polttelu hyvin sillä sossut tulee huomenna käymään ja mun täytyy keskustella tunnin ajan jotain niiden kanssa.. Noh, hyvin se menee. 

Aamupaino: 64kg

maanantai 6. tammikuuta 2014

It only hurt a bit, I still feel like shit

Feeling so easy

Olin jo unohtanut kuinka helppo tää alku on. En edes ajattele syömistä. Kaikkialla väitetään että huonosti nukuttu yö lisää ahmimishimoja, mutta mulla se on aina toiminut päinvastoin. Oon niin väsynyt etten jaksa edes ajatella ruokaa. Käyn röökillä, juon kahvia tai teetä ja koomaan huoneessani. Helppoa kuin mikä. 

Toinen vaihtoehto tähän on se että lääkitystä vähennettiin. Syön ketipinoria enää vain hyvin harvoin, silloinkin vain puolet 25mg pilleristä. Absenorit on myös pienempänä määränä menossa mukana, mutta vielä toistaiseksi seronil jatkuu samaa rataa kuin viimeiset kolme vuotta. Hassua että mä olen kolme, anteeksi, kohta neljä vuotta syönyt mielialalääkkeitä. Millainenkohan mä olisin jollen olisi aloittanut? Olisiko asiat paremmin vai huonommin, ajattelisinko selkeämmin... No, sitä mä en kai saa koskaan tietää sillä vaikka lopettaisinkin kaikki lääkkeet mun olotila on aina verrattavissa siihen miltä musta tuntui "silloin ennen". Eli kun vedin lääkkeitä. Tosin olisinko mä edes hengissä enää jos en olisi aloittanut lääkkeitä? Pakko myöntää että ne oli hyvä apu silloin joskus, mutta paska homma tässä on se että niistä jää pahasti riippuvaiseksi. Olotila heikkenee heti kun lääkkeitä alkaa vähentää, eikä se mulla ainakaan ole missään vaiheessa palannut siihen "normaaliin" tilaan. Vaikka mulla käsitys normaalista onkin varmaan se millainen olen lääkkeiden vaikutuksen alaisena. 

Ehkä 70kg ja 63kg
elokuu 2013 58-59kg

13.12.2013 ei tarkkaa tietoa painosta, villi veikkaus olisi varmaan jotain 64-66kg

Juuh, vanhojen kuvien katselu saa monia tunteita heräämään. Toisaalta mä olen onnellinen verratessani itseäni noihin, mutta toisaalta taas.... Olin hirmuisen pieni viime vuonna. Tän hetkinen tavoite on aika horjuva, sellainen "ihan sama mitä vaaka näyttää kunhan ei päälle 60". 

Ajattelin muuttaa hiukan tän blogin suuntaa. Jossain vaiheessa oli tarkoitus poistaa koko paska, mutta mulla on niin kova tarve kirjoittaa ja kuvien avulla seurata muutosta että on pakko jatkaa. Enkä jaksaisi väsätä taas uutta blogia. Nyt kun tavoitteena on viiltelyn vähentäminen/lopettaminen, en pahemmin keskity enää siihen (kai), vaan enemmänkin asioihin jotka on tällä hetkellä enemmän mielessä. Esim. nyt tää pieni painonpudotus. Tänne blogiin on helppo laittaa vähänniinkuin itselleni muistiin painoja ja päivämääriä, selkeyttää ajatustenkulkua enkä ahdistu niin helposti. Kyllä täältä silti löytyy vielä paljon sitä samaa paskaa kuin ennenkin, mutta sen lisäksi on enemmän näitä kuvia projektista ja miten se sujuu. Enemmän numeroita täällä ainakin tulee näkymään.

Yksi asia enää, sitten olen taas hetken hiljaa. Mua ei kiinnosta teidän mielipiteet siitä kuinka kamalaa ja väärin tää on, oma keho omat säännöt, vai? Tiedän ettei tää välttämättä oo tervettä (tai ainakaan tuu olemaan) joten sitä ei tarvitse mulle enää erikseen kertoa. Kiitos ja hyvää yötä.

Aamupaino tänään 65.5kg, 
BMI 21.15

lauantai 7. joulukuuta 2013

I'm not in the mood to exist

"sen pienen huonon hetken iskiessä mä tahdon lopettaa kaiken"

No, tällä hetkellä on menossa sellainen huono hetki. Eikä niin pienikään. Kaikki kaatuu niskaan. Paskaa kaivetaan mun sekopäisimmältä ajalta niin paljon kuin mahdollista, ja mä en tiedä kestänkö tän kaiken. Mun pieni ja ahdistava epävakaus nostaa päätään, olen kahden vaiheilla: viillänkö, vai enkö viillä? Mä en siedä tilanteita joissa joku kokee mun olemassaolon jotenkin vääräksi (ja tää vaikeuttaa mun elämää huomattavasti sillä en itse voi useimmiten sietää itseäni), ja nyt eräs ihminen on kokenut tarpeelliseksi jakaa mun henkilökohtaisia asioitani, kuten ongelmia alkoholin itsetuhoisuuden sekä lääkkeiden kanssa, facebookissa kaikkien kavereidensa nähden. 

Mä olen nyt siinä vaiheessa että olen tarpeeksi sairas haluamaan itseni tappamista, mutten tarpeeksi sairas ollakseni ajattelematta sitä kuinka paljon paskaa siitä seuraisi mun läheisille. En siis voi tehdä sitä, koska ainakin toistaiseksi tunnen surua ja sympatiaa läheisiäni kohtaan. Meinaan päästää kyyneleet vierimään poskille kun ajattelenkin sitä tuskaa jota mun ystävät ja perheenjäsenet joutuisi kokemaan jos tappaisin itseni. Osittain pelkään ettei musta enää koskaan tule niin sairasta, että unohtaisin tunteet ja sympatian. Toisaalta taas pelkään että kohta olen niin sairas että tapan itseni ilman mitään tunnon tuskia ja aiheutan kärsimystä muille. 


Tänään lopetan taas ketipinorien syönnin. Katsotaan mitä tapahtuu.

tiistai 3. joulukuuta 2013

Hullu mikä hullu, ei siitä mihinkään pääse

Mulla menee hyvin. Häiritsevän hyvin. Nyt on pakko sekoittaa pakkaa jotenkin, tää ei voi jatkua näin. En oo enää oma itseni. Kaikki on hauskaa ja naurattaa, kaikki on tosi hyvin ja kaiken sotkun jälkeen aloitin taas koulun ja saan olla kotona lähes koko ajan. Täysi-ikäisyys on vain muutaman kuukauden päässä, ja se tuo mukanaan niin paljon uusia asioita ja mä rakastan sitä kaikkea. Tottakai siinä on helvetinmoinen vastuu jnejnejnejne, mutta kyllä mä jotenkin selviän siitä. Eniten odotan sitä että pääsen omaan asuntoon, eli saan päättää itse mit mun jääkaappi sisältää ja mitä mä sieltä syön, ja mikä tärkeintä: saan juoda just niin paljon kahvia kuin haluan. Saan vaikka elää pelkällä kahvilla, ja se on se asia mitä mä haluan. Millään muulla ei nyt ole mitään väliä, kuin sillä että saan painon mahdollisimman alas. Oon syönyt taas niitä helvetin lihavuuslääkkeitä (joojoo, oikeelta nimeltään ketipinoreita, niitä perkeleitä), ja en uskalla mennä vaa'alle. Huomenna sitten, aamulla otan painon ylös ja sen on parempi olla laskenut perjantaina kun pääsen taas vaa'alle.
Tästä selityksestä saattaa herätä kysymys, miksi? Miksi just nyt tahdon laihtua olemattomiin (siis enemmän kuin aikaisemmin, jos se edes on mahdollista), miksi juuri nyt en enää voikaan sietää peilikuvaa? Siihen on yksinkertainen syy. Tällä viikolla alkoi uusi jakso koulussa ja satun olemaan samalla kurssilla erään tytön kanssa joka on niin helvetin pieni, että meinasin alkaa itkeä kun näin ne jalat, niin pieni ja hento se oli. En voinut lakata tuijottamasta, onneksi samalla kurssilla on mun lisäksi melkein 200 opiskelijaa joten sitä ei toivottavasti huomattu. Heti muhun iski kamala kateus sitä kohtaan, ja jos totta puhutaan, on mulla myös ikävä sitä tunnetta kun syömättömyyden seurauksena jalat saattaa pettää alta jossain tilanteessa ja päässä kuuluu vain onttoa huminaa kun aivosolut syö toisiaan ja kaikki katoaa johonkin sumuun. Elämä menee sumussa ohi. Elämä menee joka tapauksessa mun kannalta jonkinlaisessa sumussa ohi, miksei siis tällaisessa? Mulla on ikävä sitä. Se on mun oma pieni salaisuuteni, kenenkään ei tarvitse edes huomata mitään, ei se muille kuulu mitä mä syön ja mitä en. Varsinkin kun kohta pääsen omaan kämppään ja voin elää kahvilla ja tupakalla.


Mutta terään mä en koske enää. Yli kuukausi ilman, ja aivan varmasti pärjään kauemminkin. Ei oikeastaan ole edes tehnyt mieli tehdä mitään itsetuhoista, ei vaikka joskus on ahdistanutkin. Silloin ensimmäisenä mieleen ei tule terä, vaan jotenkin kummallisesti asiat on kääntyneet niin päälaelleen että kun ahdistaa, ajattelen samointein itsemurhaa keinona saada ahdistus loppumaan. Elämä on nyt ruusuilla tanssimista yleensä, mutta sen pienen huonon hetken iskiessä mä tahdon lopettaa kaiken. Hassua.