lauantai 7. joulukuuta 2013

I'm not in the mood to exist

"sen pienen huonon hetken iskiessä mä tahdon lopettaa kaiken"

No, tällä hetkellä on menossa sellainen huono hetki. Eikä niin pienikään. Kaikki kaatuu niskaan. Paskaa kaivetaan mun sekopäisimmältä ajalta niin paljon kuin mahdollista, ja mä en tiedä kestänkö tän kaiken. Mun pieni ja ahdistava epävakaus nostaa päätään, olen kahden vaiheilla: viillänkö, vai enkö viillä? Mä en siedä tilanteita joissa joku kokee mun olemassaolon jotenkin vääräksi (ja tää vaikeuttaa mun elämää huomattavasti sillä en itse voi useimmiten sietää itseäni), ja nyt eräs ihminen on kokenut tarpeelliseksi jakaa mun henkilökohtaisia asioitani, kuten ongelmia alkoholin itsetuhoisuuden sekä lääkkeiden kanssa, facebookissa kaikkien kavereidensa nähden. 

Mä olen nyt siinä vaiheessa että olen tarpeeksi sairas haluamaan itseni tappamista, mutten tarpeeksi sairas ollakseni ajattelematta sitä kuinka paljon paskaa siitä seuraisi mun läheisille. En siis voi tehdä sitä, koska ainakin toistaiseksi tunnen surua ja sympatiaa läheisiäni kohtaan. Meinaan päästää kyyneleet vierimään poskille kun ajattelenkin sitä tuskaa jota mun ystävät ja perheenjäsenet joutuisi kokemaan jos tappaisin itseni. Osittain pelkään ettei musta enää koskaan tule niin sairasta, että unohtaisin tunteet ja sympatian. Toisaalta taas pelkään että kohta olen niin sairas että tapan itseni ilman mitään tunnon tuskia ja aiheutan kärsimystä muille. 


Tänään lopetan taas ketipinorien syönnin. Katsotaan mitä tapahtuu.

tiistai 3. joulukuuta 2013

Hullu mikä hullu, ei siitä mihinkään pääse

Mulla menee hyvin. Häiritsevän hyvin. Nyt on pakko sekoittaa pakkaa jotenkin, tää ei voi jatkua näin. En oo enää oma itseni. Kaikki on hauskaa ja naurattaa, kaikki on tosi hyvin ja kaiken sotkun jälkeen aloitin taas koulun ja saan olla kotona lähes koko ajan. Täysi-ikäisyys on vain muutaman kuukauden päässä, ja se tuo mukanaan niin paljon uusia asioita ja mä rakastan sitä kaikkea. Tottakai siinä on helvetinmoinen vastuu jnejnejnejne, mutta kyllä mä jotenkin selviän siitä. Eniten odotan sitä että pääsen omaan asuntoon, eli saan päättää itse mit mun jääkaappi sisältää ja mitä mä sieltä syön, ja mikä tärkeintä: saan juoda just niin paljon kahvia kuin haluan. Saan vaikka elää pelkällä kahvilla, ja se on se asia mitä mä haluan. Millään muulla ei nyt ole mitään väliä, kuin sillä että saan painon mahdollisimman alas. Oon syönyt taas niitä helvetin lihavuuslääkkeitä (joojoo, oikeelta nimeltään ketipinoreita, niitä perkeleitä), ja en uskalla mennä vaa'alle. Huomenna sitten, aamulla otan painon ylös ja sen on parempi olla laskenut perjantaina kun pääsen taas vaa'alle.
Tästä selityksestä saattaa herätä kysymys, miksi? Miksi just nyt tahdon laihtua olemattomiin (siis enemmän kuin aikaisemmin, jos se edes on mahdollista), miksi juuri nyt en enää voikaan sietää peilikuvaa? Siihen on yksinkertainen syy. Tällä viikolla alkoi uusi jakso koulussa ja satun olemaan samalla kurssilla erään tytön kanssa joka on niin helvetin pieni, että meinasin alkaa itkeä kun näin ne jalat, niin pieni ja hento se oli. En voinut lakata tuijottamasta, onneksi samalla kurssilla on mun lisäksi melkein 200 opiskelijaa joten sitä ei toivottavasti huomattu. Heti muhun iski kamala kateus sitä kohtaan, ja jos totta puhutaan, on mulla myös ikävä sitä tunnetta kun syömättömyyden seurauksena jalat saattaa pettää alta jossain tilanteessa ja päässä kuuluu vain onttoa huminaa kun aivosolut syö toisiaan ja kaikki katoaa johonkin sumuun. Elämä menee sumussa ohi. Elämä menee joka tapauksessa mun kannalta jonkinlaisessa sumussa ohi, miksei siis tällaisessa? Mulla on ikävä sitä. Se on mun oma pieni salaisuuteni, kenenkään ei tarvitse edes huomata mitään, ei se muille kuulu mitä mä syön ja mitä en. Varsinkin kun kohta pääsen omaan kämppään ja voin elää kahvilla ja tupakalla.


Mutta terään mä en koske enää. Yli kuukausi ilman, ja aivan varmasti pärjään kauemminkin. Ei oikeastaan ole edes tehnyt mieli tehdä mitään itsetuhoista, ei vaikka joskus on ahdistanutkin. Silloin ensimmäisenä mieleen ei tule terä, vaan jotenkin kummallisesti asiat on kääntyneet niin päälaelleen että kun ahdistaa, ajattelen samointein itsemurhaa keinona saada ahdistus loppumaan. Elämä on nyt ruusuilla tanssimista yleensä, mutta sen pienen huonon hetken iskiessä mä tahdon lopettaa kaiken. Hassua.