lauantai 7. joulukuuta 2013
I'm not in the mood to exist
tiistai 3. joulukuuta 2013
Hullu mikä hullu, ei siitä mihinkään pääse
Tästä selityksestä saattaa herätä kysymys, miksi? Miksi just nyt tahdon laihtua olemattomiin (siis enemmän kuin aikaisemmin, jos se edes on mahdollista), miksi juuri nyt en enää voikaan sietää peilikuvaa? Siihen on yksinkertainen syy. Tällä viikolla alkoi uusi jakso koulussa ja satun olemaan samalla kurssilla erään tytön kanssa joka on niin helvetin pieni, että meinasin alkaa itkeä kun näin ne jalat, niin pieni ja hento se oli. En voinut lakata tuijottamasta, onneksi samalla kurssilla on mun lisäksi melkein 200 opiskelijaa joten sitä ei toivottavasti huomattu. Heti muhun iski kamala kateus sitä kohtaan, ja jos totta puhutaan, on mulla myös ikävä sitä tunnetta kun syömättömyyden seurauksena jalat saattaa pettää alta jossain tilanteessa ja päässä kuuluu vain onttoa huminaa kun aivosolut syö toisiaan ja kaikki katoaa johonkin sumuun. Elämä menee sumussa ohi. Elämä menee joka tapauksessa mun kannalta jonkinlaisessa sumussa ohi, miksei siis tällaisessa? Mulla on ikävä sitä. Se on mun oma pieni salaisuuteni, kenenkään ei tarvitse edes huomata mitään, ei se muille kuulu mitä mä syön ja mitä en. Varsinkin kun kohta pääsen omaan kämppään ja voin elää kahvilla ja tupakalla.
lauantai 16. marraskuuta 2013
When I'm sober, I feel pain
Kukaan ei vaan ymmärrä miltä musta tuntuu. Ne väittää että mulla on helppoa, vanhemmat on vielä yhdessä ja tienaa hyvin, meillä on siisti omakotitalo ja iso piha ja kissa ja mulla on siskoja joita rakastan. Mun taustalla ei ole alkoholiongelmia, perheen sisäisiä mielenterveysongelmia (muilla kuin itselläni), ei velkoja, läheisen kuolemaa, huumeongelmia... Jumalauta kukaan mun perheessä ei edes polta röökiä tai juo usein. Monet ihmiset onkin kysynyt miksi mulla on tällaisia ongelmia. Miksi mä en hyväksy itseäni vaikka kaikki muut on aina hyväksynyt mut? Miksi mä en kestä tätä kaikkea kuten muut, samat lähtökohdat meillä kaikilla on.
Mutta onko kukaan koskaan oikeasti ajatellut millaista mun elämäni on? Enpä usko. Tää on jokapäiväistä helvettiä. Mä oon kuin joku murhasta tuomittu vanki eristyssellissä. Oon lukkojen takana laitoksessa, ainoot hetket yksin oli viiden minuutin röökihetket ulkona. Tosin nekin on kai nyt evätty. Kotona sama juttu. Täällä en sentään oo lukkojen takana, mutten hetkeäkään saa olla yksin, röökilläkin ollessa joku tuijottaa ikkunasta etten lähde hatkaamaan. Naurettavinta on se että hyvin usein jos äiti tulee mun huoneeseen ja juon esim teetä, äiti maistaa siitä itse varmistaakseen etten ole sekoittanut mukaan alkoholia. Mä olen nyt 17. Jos mä seuraavan neljän kuukauden aikana teen yhdenkin virheen, mut teljetään suljetulle osastolle. Se ei olisi niin paha, sen mä vielä kestäisin ja saattaisin ehkä saada itseni parempaan kuntoonkin. Mutta sieltä ei sitten olisikaan paluuta tänne tuttuun kaupunkiin, tuttujen ihmisten luo, tuttuun laitokseen. Seuraava etappi olisi sitten suljettu laitos, joka on kuulemma yhtä helvettiä, ja hyvin todennäköisesti jossain kolmensadan kilometrin päässä täältä.
Jos oon oikee miksen muista omaa nimeänikään?
keskiviikko 13. marraskuuta 2013
Hatkat
Ja elämä on taas siedettävää. Viiden lonkeron jälkeen kaljakin menee alas mutta kiinni jääminen pelottaa. Laitoksesta on soiteltu ja sossut on kaivannut mutta mä olen liian kännissä ajatellakseni.
sunnuntai 10. marraskuuta 2013
I hope you'll miss me when I'm gone
Mulla on paha olla ja ikävä ihmisiä jotka on pitänyt mut pinnalla vaikken olisi sitä itse halunnut. Nyt mä haluan mutten tiedä miten sen tekisin yksin. En mä oikeastaan ole yksin, mutta ne kolme tärkeintä ihmistä ei varmaankaan anna mun käytöstä ja sanoja anteeksi. Ja se on täysin ymmärrettävää. En mäkään anna anteeksi itselleni vaikka tiedän että satutin muita vain koska välitin. Ja välitän edelleen. Tein tän muiden hyvää ajatellen. Koska mä en usko eläväni 18 vuotiaaksi asti. Siihen on vielä 5 kuukautta, enkä usko jaksavani niin kauaa tätä. Mä en ole koskaan aikaisemmin ollut näin tosissani asian suhteen. Nyt odotan jo kunnon pakkasia että voin vetää pään täyteen viinaa ja nukahtaa lumihankeen. Mä en oikein tiedä mistä tää maassa makaamisen halu tulee, mutta aina kun seison yksin ulkona röökillä mietin miten paljon helpompaa elämä olisi jos voisin vain jäädä maahan makaamaan. Tänään harkitsinkin sitä, ja sen seurauksena myöhästyin kotiintuloajasta ja sain huudot. Toivoin että olisin toteuttanut aikeeni ja jäänyt läheiseen puistoon odottamaan kylmyyttä johon hukkuisin.
Mä en selviä yksin. Tarvitsen mun ystäviäni, mutta ne ei tarvitse tätä paskaa jonka aiheutan kaikille. Joten mä voin vain toivoa että joku pelastaa mut ja pakottaa ymmärtämään miten hieno asia elämä on. Sitä odotellessa mä itken itseni uneen joka yö tai nukahdan lumihankeen.
torstai 7. marraskuuta 2013
I'm sorry. I love you.
Tiistaina mä katkaisin välit mulle tärkeimpiin ihmisiin. Mä tiedän että se satutti niitä ja satuttaa vielä pitkään, varsinkin kun lupasin etten ikinä jättäisi niitä. Mutta mun oli pakko, koska mä välitän niistä aivan helvetisti. Kukaan mun ystävistäni ei ole ansainnut sitä paskaa mitä ne joutuu käymään läpi mun takiani. Ne on jo vuosia katsonut vierestä tätä....hidasta itsemurhaa. Enkä mä tee mitään estääkseni itseäni tekemästä näin. Mä en välitä itsestäni, joten en voi käsittää miten kukaan muukaan voisi. Viimeiset kuusi vuotta mun elämästäni mä olen tasapainoitellut ahdistuksen, masennuksen, sekä epävakaan persoonallisuushäiriön kanssa. Ja voin kertoa että se ei ollut helppoa. Mä olen helvetin kiitollinen kaikille jotka on auttanut mua selviämään tänne asti, vaikka toisaalta löydän itsestäni pienen puolen joka on myös helvetin katkera. Olen katkera koska mun ei annettu kuolla silloin kun mä halusin. Mut teljettiin suljettuun laitokseen ja sitten kotiutettiin vielä pahemmassa kunnossa kuin olin sinne mennyt. Kotona mua vahdittiin niin tarkasti etten varmasti pystynyt tekemään mitään itsetuhoista, sekö sitten auttoi mun tilannettani? Ei todellakaan.
Nää tunteet ei ole kadonneet mihinkään, mä en vieläkään oo löytänyt sitä perkeleen paikkaa maailmassa jossa mulla olisi hyvä olla, joten ehkä mun pitäisi lähteä. Tää ei ole itsemurhakirje, mutta tää varmaankin kertoo hyvin paljon jos mä päädyn siihen ratkaisuun joskus. Sitä mä olen miettinyt liian paljon lähiaikoina. Mitä muutakaan voisin, kun elämää rajoitetaan niin etten saa olla hetkeäkään rauhassa?
Tänään oli palaveri laitoksen johtajan, sossun, psykan sekä äidin kanssa. Se meni helvetin huonosti. Mulla on kuulemma alkoholiongelma, ja siitä seuraa a-klinikka. Enkä kuulemma ole niin terve että jaksaisin käydä koulussa, joten olen pakkosairaslomalla vuoden loppuun asti. Kotiin pääsen harvoin, ja ulos pääsen yksin ehkä kaksi kertaa päivässä käymään tupakalla. Muuten ulkoilut tapahtuu ohjaajan kanssa.
Päivät kuluu itkiessä tai nukkuessa. Tai itkiessäni itseäni uneen. Tai itkiessä raastavaa nälkää joka kalvaa mun sisuksia ja huutaa pyytämään ruokaa. Mutta asennevamma ottaa vallan kun pyydetään syömään ja silloin kieltäydyn kaikesta muusta paitsi kahvista. Armopaloja itselleni tai ohjaajille ovat satunnainen jogurtti tai leipä silloin tällöin jotta saan tahtoni läpi tupakan ja kahvin suhteen. En mä tarvitse muuta kuin tupakkaa, kahvia sekä kirjoja.
En osaa enää oikein sanoa muuta kuin anteeksi. Anteeksi kaikille joita olen satuttanut. Anteeksi kaikille jotka ovat huolissaan musta mutten päästä teitä lähelleni. Anteeksi että sanoin pahasti ja satutin, mutta se on täysin omaksi parhaaksenne. Anteeksi.
sunnuntai 3. marraskuuta 2013
This is very mad word, don't you realize?
lauantai 26. lokakuuta 2013
Higher heels and lipstick napkins, dying is your latest fashion
Kaksi viikkoa. Sen ajan esitän kunnollista lasta ja sitten mä pääsen lukiobileisiin vetämään pään niin täyteen viinaa etten muista enää edes omaa nimeäni. Eipä haittaa yhtään, se on vain helvetin hyvä asia. En edes tahdo muistaa mitään. Nyt ainoa asia mitä tahdon on unohtaminen. Haluan unohtaa kaiken, silti yksi ihminen ei katoa minnekään mun mielestäni. S. Jumalauta mihin sotkuun sain itseni. Jo puoli vuotta näitä ongelmia saman ihmisen takia. En vaan vittu osaa unohtaa, vaikka kuinka yritän.
Kahden viikon päästä mulla on kolme tuntia aikaa unohtaa ja silloin ei ole mitään väliä miten mä käyttäydyn. Jos jonkun toisen kanssa paneminen saa mut unohtamaan S:n niin sitten mä teen niin. Aivan helvetin sama kaikki huoran maineet sun muut, eipä paljoa kiinnosta enää. Ei tää elämä voi mennä enää tän huonommaks.
maanantai 14. lokakuuta 2013
When I look into your eyes it's like falling in love all over again. And I hate that.
sunnuntai 13. lokakuuta 2013
Kusipää mun sisälläni vihaa mua ja tahtoo mut hengiltä
keskiviikko 9. lokakuuta 2013
Tuparithan on aina hyvä juttu?
perjantai 4. lokakuuta 2013
Being a person is getting too complicated
torstai 3. lokakuuta 2013
Ei auta ruoka nälkään eikä väsymys taltu levossa
keskiviikko 2. lokakuuta 2013
Vielä tunnen suurta vihaa, mutten muista ketä kohtaan
Pelkään että ohjaajat huomaavat mun veriset kädet ennen kuin ehdin pestä kuivuneen veren pois. Viime yö oli kamala. Neljä tuntia unta, kolme tuntia ennen sitä yksinäistä ja omakätistä pahoinpitelyä ja käsien brutaalia raiskaamista terällä. Jossain vaiheessa olin viiltänyt niin syvälle käteeni etten tuntenut enää mitään. Leikkelin pieniä palasia samasta kohdasta koko ajan tehden haavasta syvempää ja syvempää, aina vain syvempää. Mikään ei riittänyt mulle. Osuin johonkin verisuoneen sillä jossain vaiheessa verentulo ei meinannut lakata ollenkaan.
"Mitä vittua?" Kysyn itseltäni... Tän piti olla jo hallinnassa, mutta olen viime aikoina puhunut asiasta niin paljon yhden läheisen ihmisen kanssa että en muuta oikeastaan mietikään kuin viiltämistä.
tiistai 1. lokakuuta 2013
She wants to go home
Koti on nykyään mulle todella hassu käsite. Tää laitos ei ole mun koti, vaikka sellaisena se toimiikin vielä seuraavat puoli vuotta. Myöskään se talo jossa asuin melkein koko ikäni ei ole mun koti enää. Mun koko perhe puhuu että tää laitos on mun koti. Mutta ei se ole. Vaikka onkin. Koti on paikka jossa on hyvä olla. Kai mä sitten olen koditon kun mulla ei ole hyvä olla missään.
Paha olo näkyy taas ulospäin jos joku vaivautuisi katsomaan. Se näkyy tavassa jolla liikun. Kävelen varoen sillä tuoreet viillot reisissä tekevät kipeää ja varon jatkuvasti ettei hiha nouse liian ylös paljastaen uudet naarmut. Nimenomaan naarmut. Musta on taas tullut säälittävä, en saa aikaan syviä jälkiä. Tänään hajotin sheiverini jotta voin viiltää kun kavereilta "lainatusta" puukosta ei ollut mihinkään. Laitostädit eivät edes huomanneet että siitä puuttuu yksi terä ja mulla on kiire huoneeseeni sillä tunnen miten veri valuu jalkaa pitkin.
Aloin tänään taas piilottaa ketipinoreita. Olen syönyt aivan liikaa niiden aloittamisen jälkeen ja sille tulee stoppi nyt. Huomenna mennään pelkällä teellä, kahvilla ja tupakalla. Ja vittu vaikka tahdonvoimalla jos ei muuta löydy.
Reidet on kipeät, en ikinä opi. En tälläkään kertaa, lopetan kirjoittamisen nyt ja vietän laatuaikaa teräni kanssa.
keskiviikko 25. syyskuuta 2013
Nothing left to lose
Onnellisuus on jännä käsite. Se ei vaan sovi yhteen mun persoonallisuuden kanssa. Mulla on ollut jännän sekava olo lähiaikoina. En osaa selittää sitä, se vain on sellainen normaali olotila (mulle) mutta tiedän että mun ei kuuluisi tuntea mitä tunnen. Sekavaa. Onnea se ei ole, eikä suruakaan. Eikä varmaan oikein mitään mille löytyy ihan oikea suomenkielinen sana. En vain osaa selittää. Yhtäkkiä olen suht iloinen ja nauran mutta sekunnin sadasosassa syöksyn johonkin omaan tilaan ja sekoan. Mutta se sekavuus ei näy ulospäin ellei vierestä seuraa ihminen joka tuntee mut niin hyvin että osaa tulkita yhtäkkisen vaikenemisen sekoamiseksi. Mitä vittua mä yritän selittää, pää ei toimi kun huoneessa haisee vasta poltettu rööki, märkä pyykki ja hajuvesi. Huomenna äidinkielen koe enkä ole valmistautunut ollenkaan. Ei kiinnosta. Voisin vain skipata sen kuten tämänkin päivän kokeen. Haluan seota mutta normalisoitua, kuolla mutta elää.
Mä en tiedä enää kuka olen. Olisi jollain tavalla hienoa seurata omaa elämää ulkopuolisen silmin. Tosin ahdistuisin kun todennäköisesti näkisin kuinka vääränlainen olen. Haluan juoda itseni humalaan, polttaa tupakkaa rauhassa kuunnellen nirvanaa ja viiltäen käsiä auki. Se olisi hyvä tapa viettää tämäkin yö. Vihaan syksyä, silloin sekopääminä ottaa vallan ja normiminä piiloutuu sitä sillä se pelkää sekopääminää. Ei siinä mitään, mäkin pelkään ajatuksiani.
Joskus tuntuu siltä kuin mussa olisi monta eri ihmistä. Joskus olen se kiltti tyttö joka yrittää miellyttää kaikkia, toisinaan vihaan itseäni niin paljon että teen mitä vain tuhotakseni itseni, ja joskus olen se kusipäämulkku joka haistattaa vitut maailmalle joka on kohdellut mua kaltoin. Tosin kusipää aikojen jälkeen tajuan että ansaitsen kaiken paskan jota sataa niskaan ja hukkaan kaikki minut, ja jäljellä on vain kuori siitä tytöstä joka robottimaisesti tottelee nimeäni.
tiistai 17. syyskuuta 2013
Huh, kamala purkautuminen, en jaksa edes lukea tätä läpi koska toteaisin että olen sekopää ja poistaisin koko blogin joten antaa tämän nyt olla.
tiistai 10. syyskuuta 2013
Dreams come slow and they go so fast
maanantai 9. syyskuuta 2013
Please stay as long as you need....
perjantai 6. syyskuuta 2013
I've been dead for too long.
Haluan eroon lääkkeistä, haluan eroon kaikesta. Oikeastaan lähinnä itsestäni. Tällä hetkellä keksin miljoona eri tapaa päästä hengestäni tai vain kadota jonnekin. Huomenna karkaan täydellisyyden luokse. Mitäköhän siitäkin tulee... No, ainakin mulla on mukana alkoholia ja tupakkaa, eli jos täydellisyys ei olekaan niin täydellinen voin aina toki vetää pään täyteen alkoholilla ja löytää itseni vaikka.....kuolleena :)
perjantai 30. elokuuta 2013
ASDFGHJKLÖ
Tänään olen ollut aivan saatanan sekaisin, hyvin pirteä sun muuta, olen jutellut kahdelle eri jätkälle joista molemmista olen vähän kiinnostunut ja saa nyt nähdä että mitä tässä käy. Ongelma vain on nimenomaan se että mulle suotuisampi vaihtoehto on muuten aivan saatanan täydellinen, mutta asuu vähän liian kaukana eikä pääse liikkumaan tänne päin kovin usein. Näillä näkymin ei vähään aikaan. Ja sille on muijassa tärkeää hyvä perse ja tissit. Eikä mulla ole kumpaakaan. Se toinen jätkä on hauska, huumorintajuinen, hyvännäköinen ja pystyy liikkumaan tännepäin koska sillä on prätkä ja ihan perus ajokortti ja autonkin saa lainaan sillointällöin. Tässä ongelmana on se että se on mua huomattavasti vanhempi.
S pyörii taas päässä jonkin verran, oon aivan sekaisin kaikesta. Ja oon koko tän päivän koulussa vain pussaillut muijien kanssa (syystä että yksi kaveri kenen kanssa olen pannut joskus kännissä valitti että mun pusut on kovia) testatakseni muita. Ei helvetti kuulostan sekopäältä.
Kaikki on vaan yhtä ihan vitun SEKAMELSKAA MUN PÄÄN SISÄLLÄ. Saatana, voisin viettää laatuaikaa mattoveitsen kaa mutta oon koulussa perkele.
perjantai 23. elokuuta 2013
I wanna be somebody else
Tänään kuulin etten ole enää tervetullut paikkaan jota kutsuin kodiksi monen vuoden ajan. Nyt se on vain talo jossa asuu kusipää, väsynyt nainen joka välittää liikaa ja pieni tyttö joka oppii mun takia pilaamaan elämänsä. Toivon tosin että tuo pikkuinen ei ole yhtä typerä kuin minä.
Mä haluan vaan nukkua. Joka helvetin päivä mä mietin miksi mä edelleen jatkan tätä paskaa, pitkitän väistämätöntä. Kaikki me kuollaan kuitenkin joskus, miksei jo nyt jos elämä on tällaista? En ole jaksanut edes viiltää sillä olen mielummin täysin tunnoon kuin käytän energiaani jälkien piilotteluun.