lauantai 7. joulukuuta 2013

I'm not in the mood to exist

"sen pienen huonon hetken iskiessä mä tahdon lopettaa kaiken"

No, tällä hetkellä on menossa sellainen huono hetki. Eikä niin pienikään. Kaikki kaatuu niskaan. Paskaa kaivetaan mun sekopäisimmältä ajalta niin paljon kuin mahdollista, ja mä en tiedä kestänkö tän kaiken. Mun pieni ja ahdistava epävakaus nostaa päätään, olen kahden vaiheilla: viillänkö, vai enkö viillä? Mä en siedä tilanteita joissa joku kokee mun olemassaolon jotenkin vääräksi (ja tää vaikeuttaa mun elämää huomattavasti sillä en itse voi useimmiten sietää itseäni), ja nyt eräs ihminen on kokenut tarpeelliseksi jakaa mun henkilökohtaisia asioitani, kuten ongelmia alkoholin itsetuhoisuuden sekä lääkkeiden kanssa, facebookissa kaikkien kavereidensa nähden. 

Mä olen nyt siinä vaiheessa että olen tarpeeksi sairas haluamaan itseni tappamista, mutten tarpeeksi sairas ollakseni ajattelematta sitä kuinka paljon paskaa siitä seuraisi mun läheisille. En siis voi tehdä sitä, koska ainakin toistaiseksi tunnen surua ja sympatiaa läheisiäni kohtaan. Meinaan päästää kyyneleet vierimään poskille kun ajattelenkin sitä tuskaa jota mun ystävät ja perheenjäsenet joutuisi kokemaan jos tappaisin itseni. Osittain pelkään ettei musta enää koskaan tule niin sairasta, että unohtaisin tunteet ja sympatian. Toisaalta taas pelkään että kohta olen niin sairas että tapan itseni ilman mitään tunnon tuskia ja aiheutan kärsimystä muille. 


Tänään lopetan taas ketipinorien syönnin. Katsotaan mitä tapahtuu.

tiistai 3. joulukuuta 2013

Hullu mikä hullu, ei siitä mihinkään pääse

Mulla menee hyvin. Häiritsevän hyvin. Nyt on pakko sekoittaa pakkaa jotenkin, tää ei voi jatkua näin. En oo enää oma itseni. Kaikki on hauskaa ja naurattaa, kaikki on tosi hyvin ja kaiken sotkun jälkeen aloitin taas koulun ja saan olla kotona lähes koko ajan. Täysi-ikäisyys on vain muutaman kuukauden päässä, ja se tuo mukanaan niin paljon uusia asioita ja mä rakastan sitä kaikkea. Tottakai siinä on helvetinmoinen vastuu jnejnejnejne, mutta kyllä mä jotenkin selviän siitä. Eniten odotan sitä että pääsen omaan asuntoon, eli saan päättää itse mit mun jääkaappi sisältää ja mitä mä sieltä syön, ja mikä tärkeintä: saan juoda just niin paljon kahvia kuin haluan. Saan vaikka elää pelkällä kahvilla, ja se on se asia mitä mä haluan. Millään muulla ei nyt ole mitään väliä, kuin sillä että saan painon mahdollisimman alas. Oon syönyt taas niitä helvetin lihavuuslääkkeitä (joojoo, oikeelta nimeltään ketipinoreita, niitä perkeleitä), ja en uskalla mennä vaa'alle. Huomenna sitten, aamulla otan painon ylös ja sen on parempi olla laskenut perjantaina kun pääsen taas vaa'alle.
Tästä selityksestä saattaa herätä kysymys, miksi? Miksi just nyt tahdon laihtua olemattomiin (siis enemmän kuin aikaisemmin, jos se edes on mahdollista), miksi juuri nyt en enää voikaan sietää peilikuvaa? Siihen on yksinkertainen syy. Tällä viikolla alkoi uusi jakso koulussa ja satun olemaan samalla kurssilla erään tytön kanssa joka on niin helvetin pieni, että meinasin alkaa itkeä kun näin ne jalat, niin pieni ja hento se oli. En voinut lakata tuijottamasta, onneksi samalla kurssilla on mun lisäksi melkein 200 opiskelijaa joten sitä ei toivottavasti huomattu. Heti muhun iski kamala kateus sitä kohtaan, ja jos totta puhutaan, on mulla myös ikävä sitä tunnetta kun syömättömyyden seurauksena jalat saattaa pettää alta jossain tilanteessa ja päässä kuuluu vain onttoa huminaa kun aivosolut syö toisiaan ja kaikki katoaa johonkin sumuun. Elämä menee sumussa ohi. Elämä menee joka tapauksessa mun kannalta jonkinlaisessa sumussa ohi, miksei siis tällaisessa? Mulla on ikävä sitä. Se on mun oma pieni salaisuuteni, kenenkään ei tarvitse edes huomata mitään, ei se muille kuulu mitä mä syön ja mitä en. Varsinkin kun kohta pääsen omaan kämppään ja voin elää kahvilla ja tupakalla.


Mutta terään mä en koske enää. Yli kuukausi ilman, ja aivan varmasti pärjään kauemminkin. Ei oikeastaan ole edes tehnyt mieli tehdä mitään itsetuhoista, ei vaikka joskus on ahdistanutkin. Silloin ensimmäisenä mieleen ei tule terä, vaan jotenkin kummallisesti asiat on kääntyneet niin päälaelleen että kun ahdistaa, ajattelen samointein itsemurhaa keinona saada ahdistus loppumaan. Elämä on nyt ruusuilla tanssimista yleensä, mutta sen pienen huonon hetken iskiessä mä tahdon lopettaa kaiken. Hassua.

lauantai 16. marraskuuta 2013

When I'm sober, I feel pain

Mun kolme parasta ystävääni ja entinen poikaystävä on vetämässä päätä täyteen tänään. Ne on kaikki jo varmasti aivan pelti kiinni ja juonut litroittain alkoholia ja polttanut keuhkot mustiksi ja nauranut kaikelle mahdolliselle koko illan. Muutaman tunnin päästä ne sammuu kuka mihinkin, tai sitten jää parvekkeelle keskustelemaan henkeviä tupakan savun keskelle koko yöksi kunnes laskuhumala yllättää. Ja mä olen aivan saatanan kateellinen. En siitä että mulla olisi muka jokin pakottava tarve vetää pää täyteen koko ajan ja muut saa tehdä niin toisin kuin minä, vaan siksi että mun kaverit pitää hauskaa yhdessä ja mä olen kotona. Ainoa asia millä viihdytän itseäni on röökillä käynti, ja poltan aivan liikaa vaikkei tekisi edes mieli ja päätä särkee. Mutta röökin mittaiset ulkoilut on mun ainoa pakokeino. Nyt kun ei ole mahdollista olla muuta kuin selvinpäin ja mua vahditaan aivan koko ajan, röökillä käyminen on ainoa keino olla hetki yksin. Yleensä välttäisin yksin olemista koska mun mieli tahtoo mut hengiltä ja yksin ollessa ne ajatukset nousee pintaan, mutta nyt mä tarvitsen sitä. Pää ei kestä vanhempien holhousta ja sitä miten niistä näkyy päällepäin se kaikki huoli mitä aiheutan niille. Mä en tahdo olla taakka, mutta se mä nyt satun olemaan. Ja se ahdistaa mua. Ja mitä ahdistuneempi olen, sen itsetuhoisammaksi muutun ja sen helpommin vedän pään täyteen unohtaakseni, ja sitä enemmän huolta aiheutan muille. Noidankehä. 

Laitoksen väen, sossujen, psykan ja mun vanhempien mielestä mulla on alkoholiongelma. Haistatin niille vitut sen kuullessani ja aloin jo suunnitella miten saan unohdettua asian ja järjestin asiani niin että pääsin juomaan. Maanantaina alkaa a-klinikka käynnit. Mitäköhän sekin sitten tarkoittaa. Kai mun täytyy vaan feikata taas kaikki niinkuin psykallakin, hymyillä kauniisti ja sanoa että kaikki on okei, ihan hallussa. Mä en todellakaan juo niin paljoa että sitä voisi kutsua ongelmaksi. Mun ainoa ongelma alkoholin suhteen on se että juon liian harvoin.

Kukaan ei vaan ymmärrä miltä musta tuntuu. Ne väittää että mulla on helppoa, vanhemmat on vielä yhdessä ja tienaa hyvin, meillä on siisti omakotitalo ja iso piha ja kissa ja mulla on siskoja joita rakastan. Mun taustalla ei ole alkoholiongelmia, perheen sisäisiä mielenterveysongelmia (muilla kuin itselläni), ei velkoja, läheisen kuolemaa, huumeongelmia... Jumalauta kukaan mun perheessä ei edes polta röökiä tai juo usein. Monet ihmiset onkin kysynyt miksi mulla on tällaisia ongelmia. Miksi mä en hyväksy itseäni vaikka kaikki muut on aina hyväksynyt mut? Miksi mä en kestä tätä kaikkea kuten muut, samat lähtökohdat meillä kaikilla on.

Mutta onko kukaan koskaan oikeasti ajatellut millaista mun elämäni on? Enpä usko. Tää on jokapäiväistä helvettiä. Mä oon kuin joku murhasta tuomittu vanki eristyssellissä. Oon lukkojen takana laitoksessa, ainoot hetket yksin oli viiden minuutin röökihetket ulkona. Tosin nekin on kai nyt evätty. Kotona sama juttu. Täällä en sentään oo lukkojen takana, mutten hetkeäkään saa olla yksin, röökilläkin ollessa joku tuijottaa ikkunasta etten lähde hatkaamaan. Naurettavinta on se että hyvin usein jos äiti tulee mun huoneeseen ja juon esim teetä, äiti maistaa siitä itse varmistaakseen etten ole sekoittanut mukaan alkoholia. Mä olen nyt 17. Jos mä seuraavan neljän kuukauden aikana teen yhdenkin virheen, mut teljetään suljetulle osastolle. Se ei olisi niin paha, sen mä vielä kestäisin ja saattaisin ehkä saada itseni parempaan kuntoonkin. Mutta sieltä ei sitten olisikaan paluuta tänne tuttuun kaupunkiin, tuttujen ihmisten luo, tuttuun laitokseen. Seuraava etappi olisi sitten suljettu laitos, joka on kuulemma yhtä helvettiä, ja hyvin todennäköisesti jossain kolmensadan kilometrin päässä täältä.

Kukaan teistä ei todellakaan helpota mun elämää yhtään.

Jos oon oikee miksen muista omaa nimeänikään?

"Jos oon jo kotona miten voi olla koti-ikävä?"





























Puolen vuoden pahoinpitelyt kuvina. Helvetti että mä olen joskus ollut sekaisin. Oikeastaan olen vieläkin, sillä kauheasti tekisi mieli tehdä noi kaikki jäljet uudestaan ja tuntea kipu ja se miten veri valuu pitkin ihoa lattialle ja nään miten lattia muuttuu punaiseksi pikkuhiljaa. Kaikkein parhaat sekoilut tapahtui suihkussa, en keksi mitään parempaa kuin sen että saa rikkoa itseään mielin määrin ja sitten sotkea seinät täyteen verisiä kädenjälkiä ja tekstiä ja roiskeita kun hakkasin itseäni ja veri lensi seinille ja lattioille.


Mut kipu korvaa ystävää..

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Hatkat

Ja elämä on taas siedettävää. Viiden lonkeron jälkeen kaljakin menee alas mutta kiinni jääminen pelottaa. Laitoksesta on soiteltu ja sossut on kaivannut mutta mä olen liian kännissä ajatellakseni.

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

I hope you'll miss me when I'm gone

Mulla on paha olla ja ikävä ihmisiä jotka on pitänyt mut pinnalla vaikken olisi sitä itse halunnut. Nyt mä haluan mutten tiedä miten sen tekisin yksin. En mä oikeastaan ole yksin, mutta ne kolme tärkeintä ihmistä ei varmaankaan anna mun käytöstä ja sanoja anteeksi. Ja se on täysin ymmärrettävää. En mäkään anna anteeksi itselleni vaikka tiedän että satutin muita vain koska välitin. Ja välitän edelleen. Tein tän muiden hyvää ajatellen. Koska mä en usko eläväni 18 vuotiaaksi asti. Siihen on vielä 5 kuukautta, enkä usko jaksavani niin kauaa tätä. Mä en ole koskaan aikaisemmin ollut näin tosissani asian suhteen. Nyt odotan jo kunnon pakkasia että voin vetää pään täyteen viinaa ja nukahtaa lumihankeen. Mä en oikein tiedä mistä tää maassa makaamisen halu tulee, mutta aina kun seison yksin ulkona röökillä mietin miten paljon helpompaa elämä olisi jos voisin vain jäädä maahan makaamaan. Tänään harkitsinkin sitä, ja sen seurauksena myöhästyin kotiintuloajasta ja sain huudot. Toivoin että olisin toteuttanut aikeeni ja jäänyt läheiseen puistoon odottamaan kylmyyttä johon hukkuisin.

Mä en selviä yksin. Tarvitsen mun ystäviäni, mutta ne ei tarvitse tätä paskaa jonka aiheutan kaikille. Joten mä voin vain toivoa että joku pelastaa mut ja pakottaa ymmärtämään miten hieno asia elämä on. Sitä odotellessa mä itken itseni uneen joka yö tai nukahdan lumihankeen.

torstai 7. marraskuuta 2013

I'm sorry. I love you.

Joskus on pakko aloittaa alusta. Mä en tahdo tehdä niin aivan täysin, mutta tänään jouduin melkein siihen tilanteeseen jossa ei ole muita vaihtoehtoja. Viime aikoina mä olen tehnyt paljon pahaa itselleni ja muille, vahingossa sekä tahallaan, fyysisesti ja psyykkisesti. Olen juonut liikaa, kuluttanut kaikki rahani alkoholiin ja tupakkaan, ollut syömättä aivan liian pitkään ja sanonut pahoja asioita. Maanantai oli kai viimeinen pisara. Liikaa alkoholia ja liian huonot suunnitelmat. Hatkat, perskännit, metsäreissu ja kompastelu. Jalka aivan paskana, pään sisältö aivan paskana, tunteet paskana.

Tiistaina mä katkaisin välit mulle tärkeimpiin ihmisiin. Mä tiedän että se satutti niitä ja satuttaa vielä pitkään, varsinkin kun lupasin etten ikinä jättäisi niitä. Mutta mun oli pakko, koska mä välitän niistä aivan helvetisti. Kukaan mun ystävistäni ei ole ansainnut sitä paskaa mitä ne joutuu käymään läpi mun takiani. Ne on jo vuosia katsonut vierestä tätä....hidasta itsemurhaa. Enkä mä tee mitään estääkseni itseäni tekemästä näin. Mä en välitä itsestäni, joten en voi käsittää miten kukaan muukaan voisi. Viimeiset kuusi vuotta mun elämästäni mä olen tasapainoitellut ahdistuksen, masennuksen, sekä epävakaan persoonallisuushäiriön kanssa. Ja voin kertoa että se ei ollut helppoa. Mä olen helvetin kiitollinen kaikille jotka on auttanut mua selviämään tänne asti, vaikka toisaalta löydän itsestäni pienen puolen joka on myös helvetin katkera. Olen katkera koska mun ei annettu kuolla silloin kun mä halusin. Mut teljettiin suljettuun laitokseen ja sitten kotiutettiin vielä pahemmassa kunnossa kuin olin sinne mennyt. Kotona mua vahdittiin niin tarkasti etten varmasti pystynyt tekemään mitään itsetuhoista, sekö sitten auttoi mun tilannettani? Ei todellakaan.

Nää tunteet ei ole kadonneet mihinkään, mä en vieläkään oo löytänyt sitä perkeleen paikkaa maailmassa jossa mulla olisi hyvä olla, joten ehkä mun pitäisi lähteä. Tää ei ole itsemurhakirje, mutta tää varmaankin kertoo hyvin paljon jos mä päädyn siihen ratkaisuun joskus. Sitä mä olen miettinyt liian paljon lähiaikoina. Mitä muutakaan voisin, kun elämää rajoitetaan niin etten saa olla hetkeäkään rauhassa?

Tänään oli palaveri laitoksen johtajan, sossun, psykan sekä äidin kanssa. Se meni helvetin huonosti. Mulla on kuulemma alkoholiongelma, ja siitä seuraa a-klinikka. Enkä kuulemma ole niin terve että jaksaisin käydä koulussa, joten olen pakkosairaslomalla vuoden loppuun asti. Kotiin pääsen harvoin, ja ulos pääsen yksin ehkä kaksi kertaa päivässä käymään tupakalla. Muuten ulkoilut tapahtuu ohjaajan kanssa.

Päivät kuluu itkiessä tai nukkuessa. Tai itkiessäni itseäni uneen. Tai itkiessä raastavaa nälkää joka kalvaa mun sisuksia ja huutaa pyytämään ruokaa. Mutta asennevamma ottaa vallan kun pyydetään syömään ja silloin kieltäydyn kaikesta muusta paitsi kahvista. Armopaloja itselleni tai ohjaajille ovat satunnainen jogurtti tai leipä silloin tällöin jotta saan tahtoni läpi tupakan ja kahvin suhteen. En mä tarvitse muuta kuin tupakkaa, kahvia sekä kirjoja.

En osaa enää oikein sanoa muuta kuin anteeksi. Anteeksi kaikille joita olen satuttanut. Anteeksi kaikille jotka ovat huolissaan musta mutten päästä teitä lähelleni. Anteeksi että sanoin pahasti ja satutin, mutta se on täysin omaksi parhaaksenne. Anteeksi.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

This is very mad word, don't you realize?

Huora? Hahah, oon maannut tasan kahden jätkän kanssa, sekö tekee musta huoran? Naurattaa, kerrankin tarpeeksi energiaa elimistössä että jaksan olla hyvällä tuulella.

lauantai 26. lokakuuta 2013

Higher heels and lipstick napkins, dying is your latest fashion

Huono paha ruma sairas sairas sairas SAIRAS paskiainen. Ruma ruma ruma, paha. Hyi, peilikuva ällöttää taas aivan liikaa ja silti mä syön KOKO AJAN. Vihaan kotona olemista, vihaan! "Kotona", voi vittu ei tää oo ollut mun koti enää moneen vuoteen. Pelkästään talo jossa oon asunut viimeiset 15 vuotta. Missä mun koti sitten on? No ei ainakaan tuossa laitoksessa, eikä lapsuudenkodissa. Ei siis oikein missään. En osaa ajatella, kaikki on jotenkin hullusti, jäädyn tänne ja kuolen hypotermiaan.

Kaksi viikkoa. Sen ajan esitän kunnollista lasta ja sitten mä pääsen lukiobileisiin vetämään pään niin täyteen viinaa etten muista enää edes omaa nimeäni. Eipä haittaa yhtään, se on vain helvetin hyvä asia. En edes tahdo muistaa mitään. Nyt ainoa asia mitä tahdon on unohtaminen. Haluan unohtaa kaiken, silti yksi ihminen ei katoa minnekään mun mielestäni. S. Jumalauta mihin sotkuun sain itseni. Jo puoli vuotta näitä ongelmia saman ihmisen takia. En vaan vittu osaa unohtaa, vaikka kuinka yritän.


Kahden viikon päästä mulla on kolme tuntia aikaa unohtaa ja silloin ei ole mitään väliä miten mä käyttäydyn. Jos jonkun toisen kanssa paneminen saa mut unohtamaan S:n niin sitten mä teen niin. Aivan helvetin sama kaikki huoran maineet sun muut, eipä paljoa kiinnosta enää. Ei tää elämä voi mennä enää tän huonommaks.

Ja ainiin, miten mun elämäni voi olla niin mielenkiintoista että jo sata ihmistä seuraa tätä blogia? Ei käy järkeen, en usko tätä.

maanantai 14. lokakuuta 2013

When I look into your eyes it's like falling in love all over again. And I hate that.

Ei se mitään

Varmaan haluaisit
tuntea jotakin
Pystyä
kuulemaan hiljaisuuden
pääsi sisällä
Katsoa ylöspäin
ja tietää
ettei kukaan
tule sinua 
sieltä väkisin noutamaan
Ettei kukaan
sinua halua tappaa
sen sinä teet
ihan itse
Että kaikki
valintasi
ovat omiasi
ja täydellisiä

Eikä elämä
välttämättä mene
hienosti tai
ehkei se mene lainkaan
Mutta senhän
sinä olet jo oppinut

Luen ystäväni kirjoittamia runoja ja tahdon itkeä. Miksei elämä ikinä mene niinkuin sen olen halunnut menevän?



"Ollaan ystäviä"
-S

En todellakaan uskonut että noi sanat sattuisi näin helvetin paljon. Mun ja S:n jutusta on jo monta kuukautta, ei tän kuulu sattua näin paljoa enää. Ihankuin mun keuhkoja ja sydäntä kuristettaisiin niin etten saa henkeä ja kuolen hiljaa kärsien tähän kaikkeen. Puhuin S:n kanssa tänään. Se on kuin hidas itsemurha, sillä tiedän että jokainen sana mitä kuulen, jopa ne hyvät asiat, satuttavat helvetisti. Sillä vaikka kuulisin taas kuinka hän mua ikävöi tiedän ettei tästä tule mitään. Seurusteleminen on kummankin osalta liian kahlitsevaa ja kaikki menee päin helvettiä. Seurustellessa alkaa ahdistaa ja silloin parisuhde on pilalla. Vastakohdat täydentävät toisiaan, siksi me emme kai sovi yhteen. Olemme aivan liian samanlaisia. Itsetuhoisia, masentuneita, sekopäitä. Tahdon itkeä mutta kyyneleet eivät vieri poskille kuten yleensä näissä tilanteissa. Tuijotan näyttöä tunnottomana.


Joku itkee viereisessä huoneessa, enkä voi tehdä mitään helpottaakseni hänen oloaan. Miten voisinkaan, en saa edes itseäni tuntemaan iloa tai helpotusta, miten tekisin sen toiselle?

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Kusipää mun sisälläni vihaa mua ja tahtoo mut hengiltä

Rakas sekopää ystävä lahjoitti mulle skalpellin ja silläpäs sai nättiä jälkeä aikaan. Ei voi tehdä kun tuijottaa ylpeänä aikaansaannostani. Vaikkakin olisin voinut toki viiltää syvemmällekin. No, ehkä huomenna. 
Mun elämä on tällä hetkellä aika hassua. Mikään ei ole hauskaa mutta nauran silti. Ihmiset on helvetin huolissaan musta ja ehdottaa sairaslomaa koulusta, osastoa sun muuta paskaa. Haistakaa vittu ja antakaa mun elää mun elämä ite niinku sen haluan. Vaikkakin se tarkoittaisi sitä että rikon itseäni päivittäin, poltan keuhkot paskaksi, vedän alkoholia kuin sieni, leikin lääkkeillä ja sekoilen paasto/ahmimis/oksennus kierteellä. 

S hämmentää mua, ystävät hämmentää, mä itsekin olen hyvin hämmentävä. Olen väsynyt ja sekaisin, lähden röökille ja nukkumaan.

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Tuparithan on aina hyvä juttu?

Viime viikko meni hyvin. Hyvin huonosti. Keskiviikkona vedin viinaa kuin pesusieni, perjantaina pullo livikoa, viiniä, kaljaa, mitä tahansa alkoholipitoista. Olin tuhannen tuiterissa kavereiden tupareissa ja S oli siellä myös. Oltiin molemmat humalassa ja välit kuumenivat hyvällä tavalla, joten päädyttiin panemaan kaverin sänkyyn. Sen jälkeen pari ihmistä lähti kotiin, ja tupareihin jäi minä, tupareiden pitäjät (kaksi parhaimmista ystävistäni), ystäväpoika, S ja entinen paras ystäväni. Muut lähti parvekkeelle röökille ja mä jäin yksin sisälle. Se ei KOSKAAN ole hyvä juttu, jättää nyt itsetuhoinen teini alkoholin vaikutuksen alaisena yksin ajatustensa kanssa. Yhtäkkiä löysinkin jo itseni istumasta vessan lattialla vasen käsivarsi verta valuen. Ja sitä verta tuli paljon. Mun katoaminen huomattiin aika pian ja oven takana huudeltiin jo että nyt vittu se ovi auki. En mä päässyt siitä tilanteesta mihinkään, en millään olisi saanut siivottua vessaa verestä, paikattua itseäni ja esittämään muille että kaikki on okei kun meikit oli poskilla itkemisen jälkeen ja tärisin enkä pysynyt pystyssä. Avasin oven ja S ja muut tuli pitelemään musta kiinni kun tärisin ja itkin paniikissa. Kaksi muutakin alkoi itkeä ja meni pieneen paniikkiin, S yritti tyrehdyttää verenvuodon ja muut seisoi paikoillaan tietämättä mitä tehdä. Lopulta mut nostettiin ylös ja jotenkin mut saatiin talutettua laitokseen. Sieltä sitten sairaalaan paikattavaksi ja eristyshuoneeseen yöksi. Että sellainen viikonloppu. Nyt on kamala kiire joten en ehdi kirjoittaa enempää, parempaa tekstiä mahdollisimman pian..

perjantai 4. lokakuuta 2013

Being a person is getting too complicated

Laitostädit alkaa huolestua mun syömisistä. Tappelin vastaan aamupalalla kun mut meinattiin pakottaa syömään jotain. Suostuin juomaan vain kahvia. Sain käydä vaa'alla ja ohjaaja oli hirveän kiinnostunut mun painosta. 61.9 kiloa. Ohjaaja kysyi paljonko on tippunut. Vastasin hiljaa että 14 kiloa. Ohjaajan ilme oli näkemisen arvoinen.


Nyt on perjantai, tiistaina revin itseni terällä paskaksi oikein kunnolla, keskiviikkona join viinaa ja tulin päihtyneenä laitokseen, eilen heitin mukillisen teetä ohjaajan päälle, poltin röökiä huoneessani ja yllätysyllätys! kiinni jäin. Tänään aion juoda pääni täyteen ja polttaa keuhkot mustiksi. Laitokseen pitäisi palata heti koulun jälkeen, mutta tämän fysiikan tunnin jälkeen saan pullon likööriä ja vitusti röökiä joten skippaan matikan tunnin ja lähden ryyppäämään jonnekin yksin. Tänään ei vaan kiinnosta olla kunnolla. 


Ehkä mä käynkin ostamassa terän ja viillän tänään kun olen sopivasti humalassa.

torstai 3. lokakuuta 2013

Ei auta ruoka nälkään eikä väsymys taltu levossa

Kerroin sille jätkälle jota pidin niiiiin täydellisenä, että mulla oli ollut huono yö ja olin viiltänyt ja että asiat alkaa mennä taas huonosti. Vastaus oli pettymyksen, huolen ja vihan sekainen. Lopulta tultiin tulokseen että tästä ei tuu mitään koska mä olen liian itsetuhoinen, eikä se halua joka hetki miettiä olenko jossain vetämässä ranteita auki ja tuleeko sille sellainen puhelu jossa kerron että sain juuri valtimon paskaksi ja varmaan kuolen kohta. Ymmärrän pointin kyllä, mutta silti menin paskaksi asiasta. Se vielä sanoi että "tästä olisi joskus voinut tulla jotain oikeesti vakavaa", kiva hei, kiitos tiedosta nyt kun toivotetaan toisillemme hyvää loppuelämää tekohymyjen kanssa. Lähdin keskustelun jälkeen kavereille ja pistettiin simpsonit pyörimään ja mä sain juoda viinapullon pohjat joista sain aikaan mukavan humalan. Avauduin ja itkin mutta lopulta jo nauroin kaikelle ja meillä oli oikeastaan hauska ilta, loppujen lopuksi. Heikkona hetkenä annoin periksi ja söin vähän, vaikken koko päivänä ollut syönyt mitään. Kävin oksentamassa syömäni ruuat, loppu hyvin kaikki hyvin, eikö? Laitokseen palatessa yövuorolainen näki heti että kaikki ei ole okei ja tuli hetken päästä oven taakse alkometrin kanssa. Sehän näytti vielä nätisti 0.37. Kyseinen ohjaaja on mun mielestä täällä paras, ja sille on helppo avautua jne, vaikken yleensä osaa puhua miespuolisille mistään. Tän kanssa kuitenkin juttelin tunnin ajan ja osasin jopa kuvailla sitä tunnetta mikä viiltämisestä seuraa. Avauduin lähes kaikesta. Huom, lähes. Meinasin puhua syömisestäkin mutten tahdo muiden puuttuvan asiaan, joten pidin pääni kiinni. Tänään on ollut hyvä päivä, salaatti, light juomat sekä kahvi ja tee on ainoat mitä olen suuhuni pistänyt tänään. Kylkiluut näkyy peilistä mukavasti. Vittu tästä tuli kamalan huonosti kirjoitettu teksti mutta ei ole aikaa parempaan, anteeksi siitä.


keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Vielä tunnen suurta vihaa, mutten muista ketä kohtaan

Veistä haavassa kääntäisin pelkästään siksi miltä se tuntuu. 
Jotakin on pahasti rikki, ja minä olen yksinkertainen.
Enkä tiedä miten sen voisi ehjäksi saada.

Pelkään että ohjaajat huomaavat mun veriset kädet ennen kuin ehdin pestä kuivuneen veren pois. Viime yö oli kamala. Neljä tuntia unta, kolme tuntia ennen sitä yksinäistä ja omakätistä pahoinpitelyä ja käsien brutaalia raiskaamista terällä. Jossain vaiheessa olin viiltänyt niin syvälle käteeni etten tuntenut enää mitään. Leikkelin pieniä palasia samasta kohdasta koko ajan tehden haavasta syvempää ja syvempää, aina vain syvempää. Mikään ei riittänyt mulle. Osuin johonkin verisuoneen sillä jossain vaiheessa verentulo ei meinannut lakata ollenkaan.

"Mitä vittua?" Kysyn itseltäni... Tän piti olla jo hallinnassa, mutta olen viime aikoina puhunut asiasta niin paljon yhden läheisen ihmisen kanssa että en muuta oikeastaan mietikään kuin viiltämistä.



tiistai 1. lokakuuta 2013

She wants to go home

Koti on nykyään mulle todella hassu käsite. Tää laitos ei ole mun koti, vaikka sellaisena se toimiikin vielä seuraavat puoli vuotta. Myöskään se talo jossa asuin melkein koko ikäni ei ole mun koti enää. Mun koko perhe puhuu että tää laitos on mun koti. Mutta ei se ole. Vaikka onkin. Koti on paikka jossa on hyvä olla. Kai mä sitten olen koditon kun mulla ei ole hyvä olla missään.

Paha olo näkyy taas ulospäin jos joku vaivautuisi katsomaan. Se näkyy tavassa jolla liikun. Kävelen varoen sillä tuoreet viillot reisissä tekevät kipeää ja varon jatkuvasti ettei hiha nouse liian ylös paljastaen uudet naarmut. Nimenomaan naarmut. Musta on taas tullut säälittävä, en saa aikaan syviä jälkiä. Tänään hajotin sheiverini jotta voin viiltää kun kavereilta "lainatusta" puukosta ei ollut mihinkään. Laitostädit eivät edes huomanneet että siitä puuttuu yksi terä ja mulla on kiire huoneeseeni sillä tunnen miten veri valuu jalkaa pitkin.

Aloin tänään taas piilottaa ketipinoreita. Olen syönyt aivan liikaa niiden aloittamisen jälkeen ja sille tulee stoppi nyt. Huomenna mennään pelkällä teellä, kahvilla ja tupakalla. Ja vittu vaikka tahdonvoimalla jos ei muuta löydy.

Reidet on kipeät, en ikinä opi. En tälläkään kertaa, lopetan kirjoittamisen nyt ja vietän laatuaikaa teräni kanssa.

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Nothing left to lose

Onnellisuus on jännä käsite. Se ei vaan sovi yhteen mun persoonallisuuden kanssa. Mulla on ollut jännän sekava olo lähiaikoina. En osaa selittää sitä, se vain on sellainen normaali olotila (mulle) mutta tiedän että mun ei kuuluisi tuntea mitä tunnen. Sekavaa. Onnea se ei ole, eikä suruakaan. Eikä varmaan oikein mitään mille löytyy ihan oikea suomenkielinen sana. En vain osaa selittää. Yhtäkkiä olen suht iloinen ja nauran mutta sekunnin sadasosassa syöksyn johonkin omaan tilaan ja sekoan. Mutta se sekavuus ei näy ulospäin ellei vierestä seuraa ihminen joka tuntee mut niin hyvin että osaa tulkita yhtäkkisen vaikenemisen sekoamiseksi. Mitä vittua mä yritän selittää, pää ei toimi kun huoneessa haisee vasta poltettu rööki, märkä pyykki ja hajuvesi. Huomenna äidinkielen koe enkä ole valmistautunut ollenkaan. Ei kiinnosta. Voisin vain skipata sen kuten tämänkin päivän kokeen. Haluan seota mutta normalisoitua, kuolla mutta elää.

Mä en tiedä enää kuka olen. Olisi jollain tavalla hienoa seurata omaa elämää ulkopuolisen silmin. Tosin ahdistuisin kun todennäköisesti näkisin kuinka vääränlainen olen. Haluan juoda itseni humalaan, polttaa tupakkaa rauhassa kuunnellen nirvanaa ja viiltäen käsiä auki. Se olisi hyvä tapa viettää tämäkin yö. Vihaan syksyä, silloin sekopääminä ottaa vallan ja normiminä piiloutuu sitä sillä se pelkää sekopääminää. Ei siinä mitään, mäkin pelkään ajatuksiani.

Joskus tuntuu siltä kuin mussa olisi monta eri ihmistä. Joskus olen se kiltti tyttö joka yrittää miellyttää kaikkia, toisinaan vihaan itseäni niin paljon että teen mitä vain tuhotakseni itseni, ja joskus olen se kusipäämulkku joka haistattaa vitut maailmalle joka on kohdellut mua kaltoin. Tosin kusipää aikojen jälkeen tajuan että ansaitsen kaiken paskan jota sataa niskaan ja hukkaan kaikki minut, ja jäljellä on vain kuori siitä tytöstä joka robottimaisesti tottelee nimeäni.

tiistai 17. syyskuuta 2013

Mä olen kateellinen parhaan ystäväni poikaystävälle. Olen viettänyt lähes koko päivän kaverin poikaystävällä hänen isänsä ja tottakai parhaan ystäväni kanssa. Poikaystävän isä kertoo mitä tapahtui poikaystävän ollessa pieni, kuinka monen tuhannen euron edestä tavaraa meni paskaksi pojan tehdessä puolivoltteja olohuoneessa. Kitara sinne, telkkari tänne... Juuri maalatun auton pinta paskaksi pojan halutessa auttaa talvella jäiden pois raaputtamisessa.  Pojan isä ei huutanut, ei korottanut ääntään, pyysi vain pojan olla varovaisempi seuraavalla kerralla, hyväähän se vain tarkoitti. Olen kateellinen, koska aivan sama kuinka helvetin hyväntahtoisia tekoni pienenä (ja edelleen) olisivat, jos teen jotakin väärin saan järkyttävät huudot isältä koska en ikinä tee mitään oikein. Lävistyksetkin olen ottanut kuulemma vain vittuillakseni hänelle, samaten viiltely.. Olen varma, että jos isä olisi reagoinut eri tavalla edes joskus, olisin oppinut että kaikki mitä teen ei ole väärin, ja hetkittäinen sanoinkuvamaton viha isää kohtaan olisi olematon. Mutta ei, joskus käpy palaa niin pahasti etten taas tiedä miten päin olisin kun joko hypin seinillä tai itken itseäni uneen kun olen taas ollut niin huono ihminen. Nyt tajuan kuinka paljon arvostaisin sitä että pienenä vahinkoihini ei olisi reagoitu tuolla tavalla. Helvetti. Hiukan menin hiljaiseksi kun poikaystävän isä selitti hymyssä suin pojan tekosia ja vahinkoja, samalla muistaen kuinka suuret huudot sain omalta isältäni kun leikin siskojen kanssa olohuoneen kivipöydällä (joka sitäpaitsi oli isänkin mielestä helvetin ruma, se oli siinä vain siitä syystä että se oli lahja äidin isältä) ja nousin seisomaan sille ja pöytä sanoi riksraks ja halkesi kahtia. Helvetti sitä huudon määrää; "Pitääkö hakea tuo nahkavyö ja lyödä pari kertaa että opit olemaan?!"

Huh, kamala purkautuminen, en jaksa edes lukea tätä läpi koska toteaisin että olen sekopää ja poistaisin koko blogin joten antaa tämän nyt olla.

tiistai 10. syyskuuta 2013

Kirjoitin vähän aikaa sitten tekstin jossa valitin sitä miten rinnat pienenee laihtuessa. Sain siihen muutaman kommentin joissa oli hiukan negatiivinen sävy. Ajattelin nyt yrittää selventää asiani pointtia. Se jätkä kenestä puhuin tekstissä, ei ole naisessa kiinnostunut vain ulkonäöstä ja siitä mitä vaatteiden alta löytyy, sen todistin jo viikonloppuna. Keskustelin hänen kanssaan siitä millainen olisi täydellinen nainen ja vastaukseen sisältyi kivat tissit ja hyvä perse. Eli aika lailla jokaisen miehen perus vastaus, olettaisin. "Haluutko oikeesti olla sellasen miehen kanssa kenelle on tärkeintä tissit ja perse?" Ei, en halua. Ja ne eivät ole tärkein asia sille. Tärkein asia on nimenomaan persoonallisuus, ei ulkonäkö, vaikka onhan silläkin vähän osuutta asiaan. Ja inisin laihdutuksesta ja tissien katoamistempusta sen takia, että vaikka olisinkin laiha, tahdon silti edes jollain tasolla muistuttaa naista, en pikkupoikaa. Ja nämä nykyiset rinnat on oikein mukavat vaikka vähän pienet ovatkin (A). Pointti vaan on se että en tahdo jo valmiiksi pienten rintojeni katoavan täysin. Toivottavasti tämä selvensi hiukan. h

Dreams come slow and they go so fast

En tiennyt että ihmistä voi ikävöidä näin paljon. Taisin jättää osan itsestäni täydellisen miehen viereen kun jouduin nousemaan sängystä ja palaamaan karkureissultani tänne laitokseen. Jätin sinne kaiken onnellisuuden ja hyvän olon, sillä täällä en tunne muuta kuin vihaa, surua ja ikävää.


maanantai 9. syyskuuta 2013

Please stay as long as you need....

Koskaan ennen kukaan ei ole sanonut mun olevan kaunis niin että olen juuri pyörinyt sängyssä kuusi tuntia saamatta unta, hiukset sekaisin, edellisen illan meikit kasvoilla ja pienessä laskuhumalassa. Eilen kuitenkin kävi niin ja olen vieläkin hämilläni. Eilen tunsin niin paljon iloa ja hyvin sekalaisia tunteita. Käytin varmaankin pienen tunneosion asivoistani tyhjäksi sillä, ja nyt täytyy taas ladata akkuja että jaksan tuntea jotain. Sillä tämä ilta on mennyt aika tunnottomissa merkeissä. Ja väsyneissä, nyt kun sain ketipinorit taas muun lääkityksen rinnalle. Mutta mulla oli mahtava vuorokausi täydellisen ihmisen kanssa, and I fell for him, hard. Toivottavasti saan asiat sujumaan hyvin nyt tästä eteenpäin. Anteeksi lyhyt teksti... Aivot eivät todellakaan toimi kun kestää tottua taas ketipinoreihin. Oikosulku... Öitä. 

perjantai 6. syyskuuta 2013

I've been dead for too long.

Teitä lukijoita on jo 77, millä vitun järjellä mun ininä kiinnostaa niin montaa? Mitä helvettiä oikeesti? En saa tätä mahtumaan paksuun kallooni. Tosin vitutusmittari on jo räjähtänyt kaikesta mahdollisesta joten väliäkö tuolla. Ahdistaa ja VITUTTAA syystä että vitun laitos. En enää osaa hillitä itseäni, ja koko ajan tekisi mieli hakata päätä seinään ja heittää tavaroita seinille. En tiedä mikä helvetti muhun on iskenyt, sillä koskaan ennen en ole halunnut rikkoa muuta kuin itseäni. Nyt haluan rikkoa KAIKEN. Mukaanlukien itseni.

Haluan eroon lääkkeistä, haluan eroon kaikesta. Oikeastaan lähinnä itsestäni. Tällä hetkellä keksin miljoona eri tapaa päästä hengestäni tai vain kadota jonnekin. Huomenna karkaan täydellisyyden luokse. Mitäköhän siitäkin tulee... No, ainakin mulla on mukana alkoholia ja tupakkaa, eli jos täydellisyys ei olekaan niin täydellinen voin aina toki vetää pään täyteen alkoholilla ja löytää itseni vaikka.....kuolleena :)

perjantai 30. elokuuta 2013

ASDFGHJKLÖ

Kaikki on päin helvettiä. Laihtuminen on saatanan hauskaa ja syömättömyys helppoa, mutta asioilla on aina kaksi puolta. Haluan olla hyvin pieni ja luiseva, mutta samalla ois ihan kiva edes näyttää naiselta. Pudotin laitokseen mennessä about 7 kiloa (painoin 58kg alimmillaan, nyt 62) ja siinähän lähti tissit melkein kokonaan. Vittu saatana mitä paskaa sanon minä. Haluan olla haluttava ja silti kelvata myös itselleni. Kelpaan itselleni jos olen lähes pelkkää luuta ja nahkaa, mutta olen haluttava vain jos mulla on myös tissit ja perse. Noita molempia on hiukan vaikea saada. Aivan vitun sama mulle kyllä tällä hetkellä, syöminen loppuu nyt tähän, aivan sama vaikka lähtisi tissit, ainakin mulla olisi kylkiluut ja lantioluut näkyvissä. Ja niistä mä pidän enemmän kuin rinnoista. Vai? VITTU SAATANA PERKELE. Typerin ininän aihe ikinä mutta ahdistaa niin vitusti.

Tänään olen ollut aivan saatanan sekaisin, hyvin pirteä sun muuta, olen jutellut kahdelle eri jätkälle joista molemmista olen vähän kiinnostunut ja saa nyt nähdä että mitä tässä käy. Ongelma vain on nimenomaan se että mulle suotuisampi vaihtoehto on muuten aivan saatanan täydellinen, mutta asuu vähän liian kaukana eikä pääse liikkumaan tänne päin kovin usein. Näillä näkymin ei vähään aikaan. Ja sille on muijassa tärkeää hyvä perse ja tissit. Eikä mulla ole kumpaakaan. Se toinen jätkä on hauska, huumorintajuinen, hyvännäköinen ja pystyy liikkumaan tännepäin koska sillä on prätkä ja ihan perus ajokortti ja autonkin saa lainaan sillointällöin. Tässä ongelmana on se että se on mua huomattavasti vanhempi.

S pyörii taas päässä jonkin verran, oon aivan sekaisin kaikesta. Ja oon koko tän päivän koulussa vain pussaillut muijien kanssa (syystä että yksi kaveri kenen kanssa olen pannut joskus kännissä valitti että mun pusut on kovia) testatakseni muita. Ei helvetti kuulostan sekopäältä.

Kaikki on vaan yhtä ihan vitun SEKAMELSKAA MUN PÄÄN SISÄLLÄ. Saatana, voisin viettää laatuaikaa mattoveitsen kaa mutta oon koulussa perkele.

perjantai 23. elokuuta 2013

I wanna be somebody else

Mä olen liian väsynyt. Ihan kaikkeen. En jaksa pitää yllä ihmissuhteita. En jaksa liikkua muuten kuin pakon edessä. En halua olla laitoksessa, en halua olla kotona, en halua olla koulussa, kavereilla, kaupungilla.. En halua olla missään, koska en jaksa nähdä vaivaa minkään eteen. Kaikki on turhaa.

Tänään kuulin etten ole enää tervetullut paikkaan jota kutsuin kodiksi monen vuoden ajan. Nyt se on vain talo jossa asuu kusipää, väsynyt nainen joka välittää liikaa ja pieni tyttö joka oppii mun takia pilaamaan elämänsä. Toivon tosin että tuo pikkuinen ei ole yhtä typerä kuin minä.

Mä haluan vaan nukkua. Joka helvetin päivä mä mietin miksi mä edelleen jatkan tätä paskaa, pitkitän väistämätöntä. Kaikki me kuollaan kuitenkin joskus, miksei jo nyt jos elämä on tällaista? En ole jaksanut edes viiltää sillä olen mielummin täysin tunnoon kuin käytän energiaani jälkien piilotteluun.

lauantai 17. elokuuta 2013

BMI 19.05

kahvi x5
tee x4
pulla
omena

Tää helvetin ahdistus ei vaan katoo minnekään. Koitan päästä eroon tästä sillä että syön vähän enemmän mutta syöminen laukaisee mussa tarpeen syödä lisää. Siksi on vaikeaa saada itseäni syömään edes perus määrän ruokaa kun se ei ikinä jää siihen normiin. Se on aina kaikki tai ei mitään. Silti valitan lakkaamatta että mulla on nälkä ja haluaisin syödä kilokaupalla suklaata, ranskalaisia, hesemättöä, pitsaa, pullaa, karkkia, jäätelöä... Hyi, täytyy lopettaa ruuan ajatteleminen sillä siitä iskee taas älytön himo ruokaan.

Mä olen säälittävä huomiohuora. Teen tämän osittain siksi että haluan kontrolloida itseäni, mutta osittain siksi että se olisi jotain näkyvää, jotakin konkreettista siitä että mulla on helvetin paha olo ja mä tarvitsen apua. Mä en osaa puhumalla purkaa tunteitani, vaikka tahtoisin muiden tietävän miltä musta tuntuu. Joten kai mä teen sen tällä tavalla. Ja toisaalta taas nautin siitä kun joku huomauttaa ihailun pelon ja säälin sekaisin tuntein kuinka paljon olen laihtunut. Tosin löytyyhän musta se masokistinenkin puoli. Rakastan sitä tunnetta kun meinaan kaatua tajuttomana syömättömyyden takia. 

Nyt pidän suuni kiinni ja menen rääkkäämään vatsalihaksiani.