lauantai 16. marraskuuta 2013

When I'm sober, I feel pain

Mun kolme parasta ystävääni ja entinen poikaystävä on vetämässä päätä täyteen tänään. Ne on kaikki jo varmasti aivan pelti kiinni ja juonut litroittain alkoholia ja polttanut keuhkot mustiksi ja nauranut kaikelle mahdolliselle koko illan. Muutaman tunnin päästä ne sammuu kuka mihinkin, tai sitten jää parvekkeelle keskustelemaan henkeviä tupakan savun keskelle koko yöksi kunnes laskuhumala yllättää. Ja mä olen aivan saatanan kateellinen. En siitä että mulla olisi muka jokin pakottava tarve vetää pää täyteen koko ajan ja muut saa tehdä niin toisin kuin minä, vaan siksi että mun kaverit pitää hauskaa yhdessä ja mä olen kotona. Ainoa asia millä viihdytän itseäni on röökillä käynti, ja poltan aivan liikaa vaikkei tekisi edes mieli ja päätä särkee. Mutta röökin mittaiset ulkoilut on mun ainoa pakokeino. Nyt kun ei ole mahdollista olla muuta kuin selvinpäin ja mua vahditaan aivan koko ajan, röökillä käyminen on ainoa keino olla hetki yksin. Yleensä välttäisin yksin olemista koska mun mieli tahtoo mut hengiltä ja yksin ollessa ne ajatukset nousee pintaan, mutta nyt mä tarvitsen sitä. Pää ei kestä vanhempien holhousta ja sitä miten niistä näkyy päällepäin se kaikki huoli mitä aiheutan niille. Mä en tahdo olla taakka, mutta se mä nyt satun olemaan. Ja se ahdistaa mua. Ja mitä ahdistuneempi olen, sen itsetuhoisammaksi muutun ja sen helpommin vedän pään täyteen unohtaakseni, ja sitä enemmän huolta aiheutan muille. Noidankehä. 

Laitoksen väen, sossujen, psykan ja mun vanhempien mielestä mulla on alkoholiongelma. Haistatin niille vitut sen kuullessani ja aloin jo suunnitella miten saan unohdettua asian ja järjestin asiani niin että pääsin juomaan. Maanantaina alkaa a-klinikka käynnit. Mitäköhän sekin sitten tarkoittaa. Kai mun täytyy vaan feikata taas kaikki niinkuin psykallakin, hymyillä kauniisti ja sanoa että kaikki on okei, ihan hallussa. Mä en todellakaan juo niin paljoa että sitä voisi kutsua ongelmaksi. Mun ainoa ongelma alkoholin suhteen on se että juon liian harvoin.

Kukaan ei vaan ymmärrä miltä musta tuntuu. Ne väittää että mulla on helppoa, vanhemmat on vielä yhdessä ja tienaa hyvin, meillä on siisti omakotitalo ja iso piha ja kissa ja mulla on siskoja joita rakastan. Mun taustalla ei ole alkoholiongelmia, perheen sisäisiä mielenterveysongelmia (muilla kuin itselläni), ei velkoja, läheisen kuolemaa, huumeongelmia... Jumalauta kukaan mun perheessä ei edes polta röökiä tai juo usein. Monet ihmiset onkin kysynyt miksi mulla on tällaisia ongelmia. Miksi mä en hyväksy itseäni vaikka kaikki muut on aina hyväksynyt mut? Miksi mä en kestä tätä kaikkea kuten muut, samat lähtökohdat meillä kaikilla on.

Mutta onko kukaan koskaan oikeasti ajatellut millaista mun elämäni on? Enpä usko. Tää on jokapäiväistä helvettiä. Mä oon kuin joku murhasta tuomittu vanki eristyssellissä. Oon lukkojen takana laitoksessa, ainoot hetket yksin oli viiden minuutin röökihetket ulkona. Tosin nekin on kai nyt evätty. Kotona sama juttu. Täällä en sentään oo lukkojen takana, mutten hetkeäkään saa olla yksin, röökilläkin ollessa joku tuijottaa ikkunasta etten lähde hatkaamaan. Naurettavinta on se että hyvin usein jos äiti tulee mun huoneeseen ja juon esim teetä, äiti maistaa siitä itse varmistaakseen etten ole sekoittanut mukaan alkoholia. Mä olen nyt 17. Jos mä seuraavan neljän kuukauden aikana teen yhdenkin virheen, mut teljetään suljetulle osastolle. Se ei olisi niin paha, sen mä vielä kestäisin ja saattaisin ehkä saada itseni parempaan kuntoonkin. Mutta sieltä ei sitten olisikaan paluuta tänne tuttuun kaupunkiin, tuttujen ihmisten luo, tuttuun laitokseen. Seuraava etappi olisi sitten suljettu laitos, joka on kuulemma yhtä helvettiä, ja hyvin todennäköisesti jossain kolmensadan kilometrin päässä täältä.

Kukaan teistä ei todellakaan helpota mun elämää yhtään.

Jos oon oikee miksen muista omaa nimeänikään?

"Jos oon jo kotona miten voi olla koti-ikävä?"





























Puolen vuoden pahoinpitelyt kuvina. Helvetti että mä olen joskus ollut sekaisin. Oikeastaan olen vieläkin, sillä kauheasti tekisi mieli tehdä noi kaikki jäljet uudestaan ja tuntea kipu ja se miten veri valuu pitkin ihoa lattialle ja nään miten lattia muuttuu punaiseksi pikkuhiljaa. Kaikkein parhaat sekoilut tapahtui suihkussa, en keksi mitään parempaa kuin sen että saa rikkoa itseään mielin määrin ja sitten sotkea seinät täyteen verisiä kädenjälkiä ja tekstiä ja roiskeita kun hakkasin itseäni ja veri lensi seinille ja lattioille.


Mut kipu korvaa ystävää..

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Hatkat

Ja elämä on taas siedettävää. Viiden lonkeron jälkeen kaljakin menee alas mutta kiinni jääminen pelottaa. Laitoksesta on soiteltu ja sossut on kaivannut mutta mä olen liian kännissä ajatellakseni.

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

I hope you'll miss me when I'm gone

Mulla on paha olla ja ikävä ihmisiä jotka on pitänyt mut pinnalla vaikken olisi sitä itse halunnut. Nyt mä haluan mutten tiedä miten sen tekisin yksin. En mä oikeastaan ole yksin, mutta ne kolme tärkeintä ihmistä ei varmaankaan anna mun käytöstä ja sanoja anteeksi. Ja se on täysin ymmärrettävää. En mäkään anna anteeksi itselleni vaikka tiedän että satutin muita vain koska välitin. Ja välitän edelleen. Tein tän muiden hyvää ajatellen. Koska mä en usko eläväni 18 vuotiaaksi asti. Siihen on vielä 5 kuukautta, enkä usko jaksavani niin kauaa tätä. Mä en ole koskaan aikaisemmin ollut näin tosissani asian suhteen. Nyt odotan jo kunnon pakkasia että voin vetää pään täyteen viinaa ja nukahtaa lumihankeen. Mä en oikein tiedä mistä tää maassa makaamisen halu tulee, mutta aina kun seison yksin ulkona röökillä mietin miten paljon helpompaa elämä olisi jos voisin vain jäädä maahan makaamaan. Tänään harkitsinkin sitä, ja sen seurauksena myöhästyin kotiintuloajasta ja sain huudot. Toivoin että olisin toteuttanut aikeeni ja jäänyt läheiseen puistoon odottamaan kylmyyttä johon hukkuisin.

Mä en selviä yksin. Tarvitsen mun ystäviäni, mutta ne ei tarvitse tätä paskaa jonka aiheutan kaikille. Joten mä voin vain toivoa että joku pelastaa mut ja pakottaa ymmärtämään miten hieno asia elämä on. Sitä odotellessa mä itken itseni uneen joka yö tai nukahdan lumihankeen.

torstai 7. marraskuuta 2013

I'm sorry. I love you.

Joskus on pakko aloittaa alusta. Mä en tahdo tehdä niin aivan täysin, mutta tänään jouduin melkein siihen tilanteeseen jossa ei ole muita vaihtoehtoja. Viime aikoina mä olen tehnyt paljon pahaa itselleni ja muille, vahingossa sekä tahallaan, fyysisesti ja psyykkisesti. Olen juonut liikaa, kuluttanut kaikki rahani alkoholiin ja tupakkaan, ollut syömättä aivan liian pitkään ja sanonut pahoja asioita. Maanantai oli kai viimeinen pisara. Liikaa alkoholia ja liian huonot suunnitelmat. Hatkat, perskännit, metsäreissu ja kompastelu. Jalka aivan paskana, pään sisältö aivan paskana, tunteet paskana.

Tiistaina mä katkaisin välit mulle tärkeimpiin ihmisiin. Mä tiedän että se satutti niitä ja satuttaa vielä pitkään, varsinkin kun lupasin etten ikinä jättäisi niitä. Mutta mun oli pakko, koska mä välitän niistä aivan helvetisti. Kukaan mun ystävistäni ei ole ansainnut sitä paskaa mitä ne joutuu käymään läpi mun takiani. Ne on jo vuosia katsonut vierestä tätä....hidasta itsemurhaa. Enkä mä tee mitään estääkseni itseäni tekemästä näin. Mä en välitä itsestäni, joten en voi käsittää miten kukaan muukaan voisi. Viimeiset kuusi vuotta mun elämästäni mä olen tasapainoitellut ahdistuksen, masennuksen, sekä epävakaan persoonallisuushäiriön kanssa. Ja voin kertoa että se ei ollut helppoa. Mä olen helvetin kiitollinen kaikille jotka on auttanut mua selviämään tänne asti, vaikka toisaalta löydän itsestäni pienen puolen joka on myös helvetin katkera. Olen katkera koska mun ei annettu kuolla silloin kun mä halusin. Mut teljettiin suljettuun laitokseen ja sitten kotiutettiin vielä pahemmassa kunnossa kuin olin sinne mennyt. Kotona mua vahdittiin niin tarkasti etten varmasti pystynyt tekemään mitään itsetuhoista, sekö sitten auttoi mun tilannettani? Ei todellakaan.

Nää tunteet ei ole kadonneet mihinkään, mä en vieläkään oo löytänyt sitä perkeleen paikkaa maailmassa jossa mulla olisi hyvä olla, joten ehkä mun pitäisi lähteä. Tää ei ole itsemurhakirje, mutta tää varmaankin kertoo hyvin paljon jos mä päädyn siihen ratkaisuun joskus. Sitä mä olen miettinyt liian paljon lähiaikoina. Mitä muutakaan voisin, kun elämää rajoitetaan niin etten saa olla hetkeäkään rauhassa?

Tänään oli palaveri laitoksen johtajan, sossun, psykan sekä äidin kanssa. Se meni helvetin huonosti. Mulla on kuulemma alkoholiongelma, ja siitä seuraa a-klinikka. Enkä kuulemma ole niin terve että jaksaisin käydä koulussa, joten olen pakkosairaslomalla vuoden loppuun asti. Kotiin pääsen harvoin, ja ulos pääsen yksin ehkä kaksi kertaa päivässä käymään tupakalla. Muuten ulkoilut tapahtuu ohjaajan kanssa.

Päivät kuluu itkiessä tai nukkuessa. Tai itkiessäni itseäni uneen. Tai itkiessä raastavaa nälkää joka kalvaa mun sisuksia ja huutaa pyytämään ruokaa. Mutta asennevamma ottaa vallan kun pyydetään syömään ja silloin kieltäydyn kaikesta muusta paitsi kahvista. Armopaloja itselleni tai ohjaajille ovat satunnainen jogurtti tai leipä silloin tällöin jotta saan tahtoni läpi tupakan ja kahvin suhteen. En mä tarvitse muuta kuin tupakkaa, kahvia sekä kirjoja.

En osaa enää oikein sanoa muuta kuin anteeksi. Anteeksi kaikille joita olen satuttanut. Anteeksi kaikille jotka ovat huolissaan musta mutten päästä teitä lähelleni. Anteeksi että sanoin pahasti ja satutin, mutta se on täysin omaksi parhaaksenne. Anteeksi.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

This is very mad word, don't you realize?

Huora? Hahah, oon maannut tasan kahden jätkän kanssa, sekö tekee musta huoran? Naurattaa, kerrankin tarpeeksi energiaa elimistössä että jaksan olla hyvällä tuulella.