Kukaan ei vaan ymmärrä miltä musta tuntuu. Ne väittää että mulla on helppoa, vanhemmat on vielä yhdessä ja tienaa hyvin, meillä on siisti omakotitalo ja iso piha ja kissa ja mulla on siskoja joita rakastan. Mun taustalla ei ole alkoholiongelmia, perheen sisäisiä mielenterveysongelmia (muilla kuin itselläni), ei velkoja, läheisen kuolemaa, huumeongelmia... Jumalauta kukaan mun perheessä ei edes polta röökiä tai juo usein. Monet ihmiset onkin kysynyt miksi mulla on tällaisia ongelmia. Miksi mä en hyväksy itseäni vaikka kaikki muut on aina hyväksynyt mut? Miksi mä en kestä tätä kaikkea kuten muut, samat lähtökohdat meillä kaikilla on.
Mutta onko kukaan koskaan oikeasti ajatellut millaista mun elämäni on? Enpä usko. Tää on jokapäiväistä helvettiä. Mä oon kuin joku murhasta tuomittu vanki eristyssellissä. Oon lukkojen takana laitoksessa, ainoot hetket yksin oli viiden minuutin röökihetket ulkona. Tosin nekin on kai nyt evätty. Kotona sama juttu. Täällä en sentään oo lukkojen takana, mutten hetkeäkään saa olla yksin, röökilläkin ollessa joku tuijottaa ikkunasta etten lähde hatkaamaan. Naurettavinta on se että hyvin usein jos äiti tulee mun huoneeseen ja juon esim teetä, äiti maistaa siitä itse varmistaakseen etten ole sekoittanut mukaan alkoholia. Mä olen nyt 17. Jos mä seuraavan neljän kuukauden aikana teen yhdenkin virheen, mut teljetään suljetulle osastolle. Se ei olisi niin paha, sen mä vielä kestäisin ja saattaisin ehkä saada itseni parempaan kuntoonkin. Mutta sieltä ei sitten olisikaan paluuta tänne tuttuun kaupunkiin, tuttujen ihmisten luo, tuttuun laitokseen. Seuraava etappi olisi sitten suljettu laitos, joka on kuulemma yhtä helvettiä, ja hyvin todennäköisesti jossain kolmensadan kilometrin päässä täältä.