Everything is fine but I wish I was dead

Nyt kävi näin. Huomenna vois koittaa ennen psykaa käydä näyttämässä noita terveyskeskuksessa ettei mee pahempaa kuntoon kun pientä tulehdussa havaittavaissa ainakin noissa palovammoissa. Mitä tästä opimmekaan? Älä tumppaa tupakkaa käteen ja iske saksia puolen sentin syvyyteen siihen palovammaan. Tulehtuu varmasti. Saksilla nirhasin aika pahasti myös vasemman ranteen ja melkein toivon että olisin hajottanut valtimon tai jotain. Olisi kai ihan jees päästä hengestään kun kaikki mitä teen joko aiheuttaa suunnatonta ahdistusta tai sellaisen tyhjyyden tunteen joka varmasti saa toivomaan kuolemaa. Mä en vain onnistu tappamaan itseäni. Junan alle jääminen alkaa oikeasti tuntua ihan hyvältä idealta. Ehkä annan kuitenkin vielä toisen mahdollisuuden ranteiden auki repimiselle, onhan meille ihmisille luotu kaksi kättä jotta saa toisenkin mahdollisuuden aukoa ranteiden valtimot jos ensimmäinen yritys ei onnistu. 

Asiasta miljoonanteen. Menkkoja ei ole kuulunut vähään aikaan. En sitten tiedä johtuuko se siitä että S:n kanssa säätäessä joskus pari kuukautta sitten onnistuttiin kännipäissämme hukkaamaan se kortsu johonkin, vai siitä että lääkemuutokset on saanut mun kropan täysin sekaisin. Toivon jälkimmäistä vaihtoehtoa. Olisi aika karua tajuta olevani raskaana ja itseni tappaessa joutuisin tappamaan myös sen mukulan. Karua. Lasta mä en voi tässä tilanteessa saada, varsinkaan S:n kanssa koska ollaan molemmat täysiä sekopäitä. Mun sekopäisyyden huomaa näistä teksteistä, mutta ei S:kään yhtään sen terveempi ole. Itsemurha yritys, itsetuhoisuus, masennus. Ei meistä ole vanhemmiksi. Perkele, kaikki on taas päin helvettiä. Mietin nyt yön yli että kannattaako mun avautua näistä asioista huomenna psykalla vai pidänkö nämä omana tietonani. Jos avaudun, löydän itseni pakkohoidosta. Ja sitä mä en halua koska en ole valmis parantumaan. Ei tää elämä tästä paremmaksi muutu joten miksi sinnittelisin?

I'm a walking disorder

En nyt ole ehtinyt kirjoitella pariin vikkoon, ja siihen aikaan on mahtunut paljon kaikkea. Mm. osastolta kotiutuminen (osastojakso onnistui suht hyvin, viiltelykierre saatiin katkaistua, lääkitystä muutettiin), kesätyöt alkoi, vietin unettoman yön lasinsirpaleiden kanssa ja hajotin jalkaani josta seurasi taas keskiviikko-lauantai välinen osastoreissu. Tällä kertaa menin vain pahempaan kuntoon. Pääsin pois valehtelemalla "ei, minulla ei koskaan ole ollut aikeita tappaa itseäni. ei, minulla ei ole valmista itsemurha suunnitelmaa" ja hymyilemällä hiukan. Lääkitystä säädettiin osastolla taas hiukan ja tulin kotiin sekavampana kuin koskaan ennen. Mielialat heitteli ääripäissä ja olo oli kamala suurimman osan ajasta. Töissä käyminen on pahinta. Aamuherätys ja heti pihalle tekemään töitä paskassa seurassa, ilman tupakkaa ja ruokaakaan en suostunut ottamaan mukaan, typerä minä. Siellä sitten onkin paljon aikaa miettiä että hyppäänkö junan alle ai viillänkö ranteet auki. Tosin nälkäkuolemakin houkuttelisi.. Sunnuntaina sain vahingossa äidin lääkekaapin auki ja sieltä löytyi mun vanhat ketipinorit. Niistäkään ei seurannut mitään hyvää. Nielin kaikki 60kpl kerralla ja nukuin maanantai aamuun, jolloin äiti repi mut sängystä ylös ja pakotti töihin vaikka kerroin lääkesotkuistani. Pakotin itseni pysymään hereillä sen työajan ja nukuin kaikki tauot. Töitä tehdessäni näin harhoja, ihmisiä jotka tunnen. Harhojen hahmot puhuivat mulle jotakin jokapäiväisiä asioita ja joskus vastasin niille ääneen, sillä ne tuntuivat niin todellisilta. Sitten katsoin hetkeksi muualle ja sillä välin hahmot olivat kadonneet ja tajusin että puhun itsekseni. Siinä vaiheessa kun työnantajani joutui kysymään multa saman kysymyksen kolmannen kerran kun ei saanut vastauksestani selkoa tajusin että nyt on jotain vialla. Pään sisällä sain yhdistettyä sanat lauseiksi mutta aivojen ja suun välillä ei ollutkaan sellaista yhteyttä kuin normisti ja sanat olivat sekavia eivätkä usein tarkoittaneet mitään. Nyt jälkeenpäin mietin miten työkaverit jaksoi katsoa mun sekoilua koko päivän kyselemättä. Lähiaikoina olen ajatellut aivan liikaa kuolemaa.

It's getting bad and it feels so good

Tää on turhin postaus ikinä, mutta oon oikeestaan onnellinen siitä että oon osastolla. Tänään oon juonut neljä kahvia ja teen ja syönyt yhden kämäsen leivän. Nälkä on jäätävä koska oon nyt viikon aikana vaan yhtenä päivänä syönyt enemmän kuin tällä tavalla kuin tänään. Mun on pakko lähteä vähintään tunnin välein käymään ulkona että voin peilata hississä, säälittävää mutta totta. Tajusin tänään että kun hengitän syvään mun kylkiluut näkyy ihan selvästi, ja ihan normi olemisella solisluutkin on paljon enemmän esillä kuin ennen. Got to love this <3

Tididididi

Isä tuli eilen katsomaan mua osastolle ja vei mut päivälomalle. Hissin peiliin katsoessa tajusin miten mun jalat olikaan pienentynyt ja lipsautin ilon aiheeni isälle. Se katsoi mua hetken kuin tyhmää ja alkoi sitten selittää kuinka pitkä ja laiha mun vuotta nuorempi serkku on. "se on ihan mallin mitoissa!" Voin kertoa että se kommentti sattui aivan saatanasti.

Miten se menikään, että riippuvuudesta pääsee yli korvaamalla sen toisella? Niin mulle kai nyt on käymässä. Kuusi päivää viiltämättä, ja aikalailla saman verran oon ollut syömättä. Mun uuteen pakkomielteeseen on tullut lisäksi tarve kuvata itseäni päivittäin että näen pienimmänkin muutoksen mitä mun kropassa tapahtuu. Puhelinlaatu on perseestä, mutta se saa kelvata koska osastolle ei saa tuoda kameraa.

Ainoan värillisen kuvan ideana on näyttää kuinka paljon olen laihtunut viime kesästä. Silloin noi housut ei meinannut mennä edes kiinni, ja nyt ne tippuu päältä. Hississä otettu kuva ihan siitä syystä että alan pikkuhiljaa nähdä kylkiluuni selvemmin, ja sepäs on musta hauska juttu. Jalkakuvat onkin jänniä, sillä tajusin että mitä pienemmät mun jalat on sitä vinommilta ne näyttää. Nauran itselleni ja näille kuville ääneen, enkä ees tiedä miksi. Suljettu osasto on varmaankin juuri oikea paikka mulle, olenhan ihan sekopää.

Järjestin itseni osastolle paskimpaan mahdolliseen aikaan. Tänään kaikki on ulkona ryyppäämässä ja pitämässä hauskaa kun mä makaan ahdistuneena osastolla. Osastossa on tasan kaksi hyvää asiaa. En ole viiltänyt viiteen päivään, mikä on pisin aika pariin kuukauteen, eikä täällä tarvitse syödä. Tai siis, tarvitsee syödä mutta vasta kun hoitajat tajuaa etten syö mitään. Tänään asiasta on huomautettu kaksi kertaa. Aina voi vedota siihen että sairaalaruoka on pahaa.

Äsken nielin uudet lääkkeet, jotka liittyy jotenkin mun uuteen diagnoosiin: epävakaaseen persoonallisuushäiriöön. Pakko kyllä myöntää että kyseinen diagnoosi selittää aika monta asiaa ja tunnetta minussa.

"skip dinner, wake up thinner"

Mä olen ollut tiistaista asti osastolla itsetuhoisuuden takia ja tää on oikeestaan ollut ihan hyvä juttu. Ei muuten mutta sairaalaruoka on niin paskaa että täällä on helppo olla syömättä. Oon varmasti laihtunut jo vähän ja se on helvetin hyvä asia. Harmi vaan että pääsen vaa'alle seuraavaksi vasta viikon päästä, eli painosta mulla ei ole hajuakaan. Osastolla ei ole peiliä mikä on ihan paska juttu, mutta nyt oon eilen ja tänään päässyt käymään ulkona ilman hoitajaa ja voin rauhassa peilata hississä. Siellä nappasin tänään nopeesti kuvankin sillä oon selkeesti pienentynyt vähän. Tänään mulle valitettiin ensimmäistä kertaa syömisistä, "et sä pärjää aamua pelkällä kahvilla kun söit viimeksi eilen päivällisellä ja silloinkin hirvittävän vähän". Joojoo, kyllä mä pärjään. Kahvin ja Pepsi Maxin voimilla mennään tää päivä niin ehkä huomenna kin peilaan hississä oon taas hiukan pienempi. Toiveajattelua, eihän muutokset vuorokaudessa älä näkyä.

Maha on edelleen jäätävä mutta parempaan suuntaan ollaan menossa.