lauantai 26. lokakuuta 2013

Higher heels and lipstick napkins, dying is your latest fashion

Huono paha ruma sairas sairas sairas SAIRAS paskiainen. Ruma ruma ruma, paha. Hyi, peilikuva ällöttää taas aivan liikaa ja silti mä syön KOKO AJAN. Vihaan kotona olemista, vihaan! "Kotona", voi vittu ei tää oo ollut mun koti enää moneen vuoteen. Pelkästään talo jossa oon asunut viimeiset 15 vuotta. Missä mun koti sitten on? No ei ainakaan tuossa laitoksessa, eikä lapsuudenkodissa. Ei siis oikein missään. En osaa ajatella, kaikki on jotenkin hullusti, jäädyn tänne ja kuolen hypotermiaan.

Kaksi viikkoa. Sen ajan esitän kunnollista lasta ja sitten mä pääsen lukiobileisiin vetämään pään niin täyteen viinaa etten muista enää edes omaa nimeäni. Eipä haittaa yhtään, se on vain helvetin hyvä asia. En edes tahdo muistaa mitään. Nyt ainoa asia mitä tahdon on unohtaminen. Haluan unohtaa kaiken, silti yksi ihminen ei katoa minnekään mun mielestäni. S. Jumalauta mihin sotkuun sain itseni. Jo puoli vuotta näitä ongelmia saman ihmisen takia. En vaan vittu osaa unohtaa, vaikka kuinka yritän.


Kahden viikon päästä mulla on kolme tuntia aikaa unohtaa ja silloin ei ole mitään väliä miten mä käyttäydyn. Jos jonkun toisen kanssa paneminen saa mut unohtamaan S:n niin sitten mä teen niin. Aivan helvetin sama kaikki huoran maineet sun muut, eipä paljoa kiinnosta enää. Ei tää elämä voi mennä enää tän huonommaks.

Ja ainiin, miten mun elämäni voi olla niin mielenkiintoista että jo sata ihmistä seuraa tätä blogia? Ei käy järkeen, en usko tätä.

maanantai 14. lokakuuta 2013

When I look into your eyes it's like falling in love all over again. And I hate that.

Ei se mitään

Varmaan haluaisit
tuntea jotakin
Pystyä
kuulemaan hiljaisuuden
pääsi sisällä
Katsoa ylöspäin
ja tietää
ettei kukaan
tule sinua 
sieltä väkisin noutamaan
Ettei kukaan
sinua halua tappaa
sen sinä teet
ihan itse
Että kaikki
valintasi
ovat omiasi
ja täydellisiä

Eikä elämä
välttämättä mene
hienosti tai
ehkei se mene lainkaan
Mutta senhän
sinä olet jo oppinut

Luen ystäväni kirjoittamia runoja ja tahdon itkeä. Miksei elämä ikinä mene niinkuin sen olen halunnut menevän?



"Ollaan ystäviä"
-S

En todellakaan uskonut että noi sanat sattuisi näin helvetin paljon. Mun ja S:n jutusta on jo monta kuukautta, ei tän kuulu sattua näin paljoa enää. Ihankuin mun keuhkoja ja sydäntä kuristettaisiin niin etten saa henkeä ja kuolen hiljaa kärsien tähän kaikkeen. Puhuin S:n kanssa tänään. Se on kuin hidas itsemurha, sillä tiedän että jokainen sana mitä kuulen, jopa ne hyvät asiat, satuttavat helvetisti. Sillä vaikka kuulisin taas kuinka hän mua ikävöi tiedän ettei tästä tule mitään. Seurusteleminen on kummankin osalta liian kahlitsevaa ja kaikki menee päin helvettiä. Seurustellessa alkaa ahdistaa ja silloin parisuhde on pilalla. Vastakohdat täydentävät toisiaan, siksi me emme kai sovi yhteen. Olemme aivan liian samanlaisia. Itsetuhoisia, masentuneita, sekopäitä. Tahdon itkeä mutta kyyneleet eivät vieri poskille kuten yleensä näissä tilanteissa. Tuijotan näyttöä tunnottomana.


Joku itkee viereisessä huoneessa, enkä voi tehdä mitään helpottaakseni hänen oloaan. Miten voisinkaan, en saa edes itseäni tuntemaan iloa tai helpotusta, miten tekisin sen toiselle?

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Kusipää mun sisälläni vihaa mua ja tahtoo mut hengiltä

Rakas sekopää ystävä lahjoitti mulle skalpellin ja silläpäs sai nättiä jälkeä aikaan. Ei voi tehdä kun tuijottaa ylpeänä aikaansaannostani. Vaikkakin olisin voinut toki viiltää syvemmällekin. No, ehkä huomenna. 
Mun elämä on tällä hetkellä aika hassua. Mikään ei ole hauskaa mutta nauran silti. Ihmiset on helvetin huolissaan musta ja ehdottaa sairaslomaa koulusta, osastoa sun muuta paskaa. Haistakaa vittu ja antakaa mun elää mun elämä ite niinku sen haluan. Vaikkakin se tarkoittaisi sitä että rikon itseäni päivittäin, poltan keuhkot paskaksi, vedän alkoholia kuin sieni, leikin lääkkeillä ja sekoilen paasto/ahmimis/oksennus kierteellä. 

S hämmentää mua, ystävät hämmentää, mä itsekin olen hyvin hämmentävä. Olen väsynyt ja sekaisin, lähden röökille ja nukkumaan.

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Tuparithan on aina hyvä juttu?

Viime viikko meni hyvin. Hyvin huonosti. Keskiviikkona vedin viinaa kuin pesusieni, perjantaina pullo livikoa, viiniä, kaljaa, mitä tahansa alkoholipitoista. Olin tuhannen tuiterissa kavereiden tupareissa ja S oli siellä myös. Oltiin molemmat humalassa ja välit kuumenivat hyvällä tavalla, joten päädyttiin panemaan kaverin sänkyyn. Sen jälkeen pari ihmistä lähti kotiin, ja tupareihin jäi minä, tupareiden pitäjät (kaksi parhaimmista ystävistäni), ystäväpoika, S ja entinen paras ystäväni. Muut lähti parvekkeelle röökille ja mä jäin yksin sisälle. Se ei KOSKAAN ole hyvä juttu, jättää nyt itsetuhoinen teini alkoholin vaikutuksen alaisena yksin ajatustensa kanssa. Yhtäkkiä löysinkin jo itseni istumasta vessan lattialla vasen käsivarsi verta valuen. Ja sitä verta tuli paljon. Mun katoaminen huomattiin aika pian ja oven takana huudeltiin jo että nyt vittu se ovi auki. En mä päässyt siitä tilanteesta mihinkään, en millään olisi saanut siivottua vessaa verestä, paikattua itseäni ja esittämään muille että kaikki on okei kun meikit oli poskilla itkemisen jälkeen ja tärisin enkä pysynyt pystyssä. Avasin oven ja S ja muut tuli pitelemään musta kiinni kun tärisin ja itkin paniikissa. Kaksi muutakin alkoi itkeä ja meni pieneen paniikkiin, S yritti tyrehdyttää verenvuodon ja muut seisoi paikoillaan tietämättä mitä tehdä. Lopulta mut nostettiin ylös ja jotenkin mut saatiin talutettua laitokseen. Sieltä sitten sairaalaan paikattavaksi ja eristyshuoneeseen yöksi. Että sellainen viikonloppu. Nyt on kamala kiire joten en ehdi kirjoittaa enempää, parempaa tekstiä mahdollisimman pian..

perjantai 4. lokakuuta 2013

Being a person is getting too complicated

Laitostädit alkaa huolestua mun syömisistä. Tappelin vastaan aamupalalla kun mut meinattiin pakottaa syömään jotain. Suostuin juomaan vain kahvia. Sain käydä vaa'alla ja ohjaaja oli hirveän kiinnostunut mun painosta. 61.9 kiloa. Ohjaaja kysyi paljonko on tippunut. Vastasin hiljaa että 14 kiloa. Ohjaajan ilme oli näkemisen arvoinen.


Nyt on perjantai, tiistaina revin itseni terällä paskaksi oikein kunnolla, keskiviikkona join viinaa ja tulin päihtyneenä laitokseen, eilen heitin mukillisen teetä ohjaajan päälle, poltin röökiä huoneessani ja yllätysyllätys! kiinni jäin. Tänään aion juoda pääni täyteen ja polttaa keuhkot mustiksi. Laitokseen pitäisi palata heti koulun jälkeen, mutta tämän fysiikan tunnin jälkeen saan pullon likööriä ja vitusti röökiä joten skippaan matikan tunnin ja lähden ryyppäämään jonnekin yksin. Tänään ei vaan kiinnosta olla kunnolla. 


Ehkä mä käynkin ostamassa terän ja viillän tänään kun olen sopivasti humalassa.

torstai 3. lokakuuta 2013

Ei auta ruoka nälkään eikä väsymys taltu levossa

Kerroin sille jätkälle jota pidin niiiiin täydellisenä, että mulla oli ollut huono yö ja olin viiltänyt ja että asiat alkaa mennä taas huonosti. Vastaus oli pettymyksen, huolen ja vihan sekainen. Lopulta tultiin tulokseen että tästä ei tuu mitään koska mä olen liian itsetuhoinen, eikä se halua joka hetki miettiä olenko jossain vetämässä ranteita auki ja tuleeko sille sellainen puhelu jossa kerron että sain juuri valtimon paskaksi ja varmaan kuolen kohta. Ymmärrän pointin kyllä, mutta silti menin paskaksi asiasta. Se vielä sanoi että "tästä olisi joskus voinut tulla jotain oikeesti vakavaa", kiva hei, kiitos tiedosta nyt kun toivotetaan toisillemme hyvää loppuelämää tekohymyjen kanssa. Lähdin keskustelun jälkeen kavereille ja pistettiin simpsonit pyörimään ja mä sain juoda viinapullon pohjat joista sain aikaan mukavan humalan. Avauduin ja itkin mutta lopulta jo nauroin kaikelle ja meillä oli oikeastaan hauska ilta, loppujen lopuksi. Heikkona hetkenä annoin periksi ja söin vähän, vaikken koko päivänä ollut syönyt mitään. Kävin oksentamassa syömäni ruuat, loppu hyvin kaikki hyvin, eikö? Laitokseen palatessa yövuorolainen näki heti että kaikki ei ole okei ja tuli hetken päästä oven taakse alkometrin kanssa. Sehän näytti vielä nätisti 0.37. Kyseinen ohjaaja on mun mielestä täällä paras, ja sille on helppo avautua jne, vaikken yleensä osaa puhua miespuolisille mistään. Tän kanssa kuitenkin juttelin tunnin ajan ja osasin jopa kuvailla sitä tunnetta mikä viiltämisestä seuraa. Avauduin lähes kaikesta. Huom, lähes. Meinasin puhua syömisestäkin mutten tahdo muiden puuttuvan asiaan, joten pidin pääni kiinni. Tänään on ollut hyvä päivä, salaatti, light juomat sekä kahvi ja tee on ainoat mitä olen suuhuni pistänyt tänään. Kylkiluut näkyy peilistä mukavasti. Vittu tästä tuli kamalan huonosti kirjoitettu teksti mutta ei ole aikaa parempaan, anteeksi siitä.


keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Vielä tunnen suurta vihaa, mutten muista ketä kohtaan

Veistä haavassa kääntäisin pelkästään siksi miltä se tuntuu. 
Jotakin on pahasti rikki, ja minä olen yksinkertainen.
Enkä tiedä miten sen voisi ehjäksi saada.

Pelkään että ohjaajat huomaavat mun veriset kädet ennen kuin ehdin pestä kuivuneen veren pois. Viime yö oli kamala. Neljä tuntia unta, kolme tuntia ennen sitä yksinäistä ja omakätistä pahoinpitelyä ja käsien brutaalia raiskaamista terällä. Jossain vaiheessa olin viiltänyt niin syvälle käteeni etten tuntenut enää mitään. Leikkelin pieniä palasia samasta kohdasta koko ajan tehden haavasta syvempää ja syvempää, aina vain syvempää. Mikään ei riittänyt mulle. Osuin johonkin verisuoneen sillä jossain vaiheessa verentulo ei meinannut lakata ollenkaan.

"Mitä vittua?" Kysyn itseltäni... Tän piti olla jo hallinnassa, mutta olen viime aikoina puhunut asiasta niin paljon yhden läheisen ihmisen kanssa että en muuta oikeastaan mietikään kuin viiltämistä.



tiistai 1. lokakuuta 2013

She wants to go home

Koti on nykyään mulle todella hassu käsite. Tää laitos ei ole mun koti, vaikka sellaisena se toimiikin vielä seuraavat puoli vuotta. Myöskään se talo jossa asuin melkein koko ikäni ei ole mun koti enää. Mun koko perhe puhuu että tää laitos on mun koti. Mutta ei se ole. Vaikka onkin. Koti on paikka jossa on hyvä olla. Kai mä sitten olen koditon kun mulla ei ole hyvä olla missään.

Paha olo näkyy taas ulospäin jos joku vaivautuisi katsomaan. Se näkyy tavassa jolla liikun. Kävelen varoen sillä tuoreet viillot reisissä tekevät kipeää ja varon jatkuvasti ettei hiha nouse liian ylös paljastaen uudet naarmut. Nimenomaan naarmut. Musta on taas tullut säälittävä, en saa aikaan syviä jälkiä. Tänään hajotin sheiverini jotta voin viiltää kun kavereilta "lainatusta" puukosta ei ollut mihinkään. Laitostädit eivät edes huomanneet että siitä puuttuu yksi terä ja mulla on kiire huoneeseeni sillä tunnen miten veri valuu jalkaa pitkin.

Aloin tänään taas piilottaa ketipinoreita. Olen syönyt aivan liikaa niiden aloittamisen jälkeen ja sille tulee stoppi nyt. Huomenna mennään pelkällä teellä, kahvilla ja tupakalla. Ja vittu vaikka tahdonvoimalla jos ei muuta löydy.

Reidet on kipeät, en ikinä opi. En tälläkään kertaa, lopetan kirjoittamisen nyt ja vietän laatuaikaa teräni kanssa.