Mä olen kateellinen parhaan ystäväni poikaystävälle. Olen viettänyt lähes koko päivän kaverin poikaystävällä hänen isänsä ja tottakai parhaan ystäväni kanssa. Poikaystävän isä kertoo mitä tapahtui poikaystävän ollessa pieni, kuinka monen tuhannen euron edestä tavaraa meni paskaksi pojan tehdessä puolivoltteja olohuoneessa. Kitara sinne, telkkari tänne... Juuri maalatun auton pinta paskaksi pojan halutessa auttaa talvella jäiden pois raaputtamisessa.  Pojan isä ei huutanut, ei korottanut ääntään, pyysi vain pojan olla varovaisempi seuraavalla kerralla, hyväähän se vain tarkoitti. Olen kateellinen, koska aivan sama kuinka helvetin hyväntahtoisia tekoni pienenä (ja edelleen) olisivat, jos teen jotakin väärin saan järkyttävät huudot isältä koska en ikinä tee mitään oikein. Lävistyksetkin olen ottanut kuulemma vain vittuillakseni hänelle, samaten viiltely.. Olen varma, että jos isä olisi reagoinut eri tavalla edes joskus, olisin oppinut että kaikki mitä teen ei ole väärin, ja hetkittäinen sanoinkuvamaton viha isää kohtaan olisi olematon. Mutta ei, joskus käpy palaa niin pahasti etten taas tiedä miten päin olisin kun joko hypin seinillä tai itken itseäni uneen kun olen taas ollut niin huono ihminen. Nyt tajuan kuinka paljon arvostaisin sitä että pienenä vahinkoihini ei olisi reagoitu tuolla tavalla. Helvetti. Hiukan menin hiljaiseksi kun poikaystävän isä selitti hymyssä suin pojan tekosia ja vahinkoja, samalla muistaen kuinka suuret huudot sain omalta isältäni kun leikin siskojen kanssa olohuoneen kivipöydällä (joka sitäpaitsi oli isänkin mielestä helvetin ruma, se oli siinä vain siitä syystä että se oli lahja äidin isältä) ja nousin seisomaan sille ja pöytä sanoi riksraks ja halkesi kahtia. Helvetti sitä huudon määrää; "Pitääkö hakea tuo nahkavyö ja lyödä pari kertaa että opit olemaan?!"

Huh, kamala purkautuminen, en jaksa edes lukea tätä läpi koska toteaisin että olen sekopää ja poistaisin koko blogin joten antaa tämän nyt olla.