Nothing left to lose

Onnellisuus on jännä käsite. Se ei vaan sovi yhteen mun persoonallisuuden kanssa. Mulla on ollut jännän sekava olo lähiaikoina. En osaa selittää sitä, se vain on sellainen normaali olotila (mulle) mutta tiedän että mun ei kuuluisi tuntea mitä tunnen. Sekavaa. Onnea se ei ole, eikä suruakaan. Eikä varmaan oikein mitään mille löytyy ihan oikea suomenkielinen sana. En vain osaa selittää. Yhtäkkiä olen suht iloinen ja nauran mutta sekunnin sadasosassa syöksyn johonkin omaan tilaan ja sekoan. Mutta se sekavuus ei näy ulospäin ellei vierestä seuraa ihminen joka tuntee mut niin hyvin että osaa tulkita yhtäkkisen vaikenemisen sekoamiseksi. Mitä vittua mä yritän selittää, pää ei toimi kun huoneessa haisee vasta poltettu rööki, märkä pyykki ja hajuvesi. Huomenna äidinkielen koe enkä ole valmistautunut ollenkaan. Ei kiinnosta. Voisin vain skipata sen kuten tämänkin päivän kokeen. Haluan seota mutta normalisoitua, kuolla mutta elää.

Mä en tiedä enää kuka olen. Olisi jollain tavalla hienoa seurata omaa elämää ulkopuolisen silmin. Tosin ahdistuisin kun todennäköisesti näkisin kuinka vääränlainen olen. Haluan juoda itseni humalaan, polttaa tupakkaa rauhassa kuunnellen nirvanaa ja viiltäen käsiä auki. Se olisi hyvä tapa viettää tämäkin yö. Vihaan syksyä, silloin sekopääminä ottaa vallan ja normiminä piiloutuu sitä sillä se pelkää sekopääminää. Ei siinä mitään, mäkin pelkään ajatuksiani.

Joskus tuntuu siltä kuin mussa olisi monta eri ihmistä. Joskus olen se kiltti tyttö joka yrittää miellyttää kaikkia, toisinaan vihaan itseäni niin paljon että teen mitä vain tuhotakseni itseni, ja joskus olen se kusipäämulkku joka haistattaa vitut maailmalle joka on kohdellut mua kaltoin. Tosin kusipää aikojen jälkeen tajuan että ansaitsen kaiken paskan jota sataa niskaan ja hukkaan kaikki minut, ja jäljellä on vain kuori siitä tytöstä joka robottimaisesti tottelee nimeäni.