Mulla on paha olla ja ikävä ihmisiä jotka on pitänyt mut pinnalla vaikken olisi sitä itse halunnut. Nyt mä haluan mutten tiedä miten sen tekisin yksin. En mä oikeastaan ole yksin, mutta ne kolme tärkeintä ihmistä ei varmaankaan anna mun käytöstä ja sanoja anteeksi. Ja se on täysin ymmärrettävää. En mäkään anna anteeksi itselleni vaikka tiedän että satutin muita vain koska välitin. Ja välitän edelleen. Tein tän muiden hyvää ajatellen. Koska mä en usko eläväni 18 vuotiaaksi asti. Siihen on vielä 5 kuukautta, enkä usko jaksavani niin kauaa tätä. Mä en ole koskaan aikaisemmin ollut näin tosissani asian suhteen. Nyt odotan jo kunnon pakkasia että voin vetää pään täyteen viinaa ja nukahtaa lumihankeen. Mä en oikein tiedä mistä tää maassa makaamisen halu tulee, mutta aina kun seison yksin ulkona röökillä mietin miten paljon helpompaa elämä olisi jos voisin vain jäädä maahan makaamaan. Tänään harkitsinkin sitä, ja sen seurauksena myöhästyin kotiintuloajasta ja sain huudot. Toivoin että olisin toteuttanut aikeeni ja jäänyt läheiseen puistoon odottamaan kylmyyttä johon hukkuisin.
Mä en selviä yksin. Tarvitsen mun ystäviäni, mutta ne ei tarvitse tätä paskaa jonka aiheutan kaikille. Joten mä voin vain toivoa että joku pelastaa mut ja pakottaa ymmärtämään miten hieno asia elämä on. Sitä odotellessa mä itken itseni uneen joka yö tai nukahdan lumihankeen.
Mä tein itsekin joskus sen virheen, että katkaisin välejä ystäviini. Mutta en onnistunut, en vaikka mitä tein. He pitivät kiinni, vaikka rasitin heitä ongelmillani, he näkivät kuinka paha mun oli, ja itseasiassa mä olen ikuisesti kiitollinen, että he roikkuivat mussa. En mä oikeasti halunnut hylätä heitä. En tiedä mitä yritän sanoa. Ehkä sitä, että pyydä ystäviltäsi anteeksi mitä teitkään, älä työnnä heitä luotasi. Eivät he halua, että jätät heidät noin.
VastaaPoistaVoimia pikkuinen <3
VastaaPoista