Joskus on pakko aloittaa alusta. Mä en tahdo tehdä niin aivan täysin, mutta tänään jouduin melkein siihen tilanteeseen jossa ei ole muita vaihtoehtoja. Viime aikoina mä olen tehnyt paljon pahaa itselleni ja muille, vahingossa sekä tahallaan, fyysisesti ja psyykkisesti. Olen juonut liikaa, kuluttanut kaikki rahani alkoholiin ja tupakkaan, ollut syömättä aivan liian pitkään ja sanonut pahoja asioita. Maanantai oli kai viimeinen pisara. Liikaa alkoholia ja liian huonot suunnitelmat. Hatkat, perskännit, metsäreissu ja kompastelu. Jalka aivan paskana, pään sisältö aivan paskana, tunteet paskana.
Tiistaina mä katkaisin välit mulle tärkeimpiin ihmisiin. Mä tiedän että se satutti niitä ja satuttaa vielä pitkään, varsinkin kun lupasin etten ikinä jättäisi niitä. Mutta mun oli pakko, koska mä välitän niistä aivan helvetisti. Kukaan mun ystävistäni ei ole ansainnut sitä paskaa mitä ne joutuu käymään läpi mun takiani. Ne on jo vuosia katsonut vierestä tätä....hidasta itsemurhaa. Enkä mä tee mitään estääkseni itseäni tekemästä näin. Mä en välitä itsestäni, joten en voi käsittää miten kukaan muukaan voisi. Viimeiset kuusi vuotta mun elämästäni mä olen tasapainoitellut ahdistuksen, masennuksen, sekä epävakaan persoonallisuushäiriön kanssa. Ja voin kertoa että se ei ollut helppoa. Mä olen helvetin kiitollinen kaikille jotka on auttanut mua selviämään tänne asti, vaikka toisaalta löydän itsestäni pienen puolen joka on myös helvetin katkera. Olen katkera koska mun ei annettu kuolla silloin kun mä halusin. Mut teljettiin suljettuun laitokseen ja sitten kotiutettiin vielä pahemmassa kunnossa kuin olin sinne mennyt. Kotona mua vahdittiin niin tarkasti etten varmasti pystynyt tekemään mitään itsetuhoista, sekö sitten auttoi mun tilannettani? Ei todellakaan.
Nää tunteet ei ole kadonneet mihinkään, mä en vieläkään oo löytänyt sitä perkeleen paikkaa maailmassa jossa mulla olisi hyvä olla, joten ehkä mun pitäisi lähteä. Tää ei ole itsemurhakirje, mutta tää varmaankin kertoo hyvin paljon jos mä päädyn siihen ratkaisuun joskus. Sitä mä olen miettinyt liian paljon lähiaikoina. Mitä muutakaan voisin, kun elämää rajoitetaan niin etten saa olla hetkeäkään rauhassa?
Tänään oli palaveri laitoksen johtajan, sossun, psykan sekä äidin kanssa. Se meni helvetin huonosti. Mulla on kuulemma alkoholiongelma, ja siitä seuraa a-klinikka. Enkä kuulemma ole niin terve että jaksaisin käydä koulussa, joten olen pakkosairaslomalla vuoden loppuun asti. Kotiin pääsen harvoin, ja ulos pääsen yksin ehkä kaksi kertaa päivässä käymään tupakalla. Muuten ulkoilut tapahtuu ohjaajan kanssa.
Päivät kuluu itkiessä tai nukkuessa. Tai itkiessäni itseäni uneen. Tai itkiessä raastavaa nälkää joka kalvaa mun sisuksia ja huutaa pyytämään ruokaa. Mutta asennevamma ottaa vallan kun pyydetään syömään ja silloin kieltäydyn kaikesta muusta paitsi kahvista. Armopaloja itselleni tai ohjaajille ovat satunnainen jogurtti tai leipä silloin tällöin jotta saan tahtoni läpi tupakan ja kahvin suhteen. En mä tarvitse muuta kuin tupakkaa, kahvia sekä kirjoja.
En osaa enää oikein sanoa muuta kuin anteeksi. Anteeksi kaikille joita olen satuttanut. Anteeksi kaikille jotka ovat huolissaan musta mutten päästä teitä lähelleni. Anteeksi että sanoin pahasti ja satutin, mutta se on täysin omaksi parhaaksenne. Anteeksi.
Hei pieni, mä en osaa sanoa paljon, mutta toivon sun vielä jaksavan <3
VastaaPoista