When I'm sober, I feel pain

Mun kolme parasta ystävääni ja entinen poikaystävä on vetämässä päätä täyteen tänään. Ne on kaikki jo varmasti aivan pelti kiinni ja juonut litroittain alkoholia ja polttanut keuhkot mustiksi ja nauranut kaikelle mahdolliselle koko illan. Muutaman tunnin päästä ne sammuu kuka mihinkin, tai sitten jää parvekkeelle keskustelemaan henkeviä tupakan savun keskelle koko yöksi kunnes laskuhumala yllättää. Ja mä olen aivan saatanan kateellinen. En siitä että mulla olisi muka jokin pakottava tarve vetää pää täyteen koko ajan ja muut saa tehdä niin toisin kuin minä, vaan siksi että mun kaverit pitää hauskaa yhdessä ja mä olen kotona. Ainoa asia millä viihdytän itseäni on röökillä käynti, ja poltan aivan liikaa vaikkei tekisi edes mieli ja päätä särkee. Mutta röökin mittaiset ulkoilut on mun ainoa pakokeino. Nyt kun ei ole mahdollista olla muuta kuin selvinpäin ja mua vahditaan aivan koko ajan, röökillä käyminen on ainoa keino olla hetki yksin. Yleensä välttäisin yksin olemista koska mun mieli tahtoo mut hengiltä ja yksin ollessa ne ajatukset nousee pintaan, mutta nyt mä tarvitsen sitä. Pää ei kestä vanhempien holhousta ja sitä miten niistä näkyy päällepäin se kaikki huoli mitä aiheutan niille. Mä en tahdo olla taakka, mutta se mä nyt satun olemaan. Ja se ahdistaa mua. Ja mitä ahdistuneempi olen, sen itsetuhoisammaksi muutun ja sen helpommin vedän pään täyteen unohtaakseni, ja sitä enemmän huolta aiheutan muille. Noidankehä. 

Laitoksen väen, sossujen, psykan ja mun vanhempien mielestä mulla on alkoholiongelma. Haistatin niille vitut sen kuullessani ja aloin jo suunnitella miten saan unohdettua asian ja järjestin asiani niin että pääsin juomaan. Maanantaina alkaa a-klinikka käynnit. Mitäköhän sekin sitten tarkoittaa. Kai mun täytyy vaan feikata taas kaikki niinkuin psykallakin, hymyillä kauniisti ja sanoa että kaikki on okei, ihan hallussa. Mä en todellakaan juo niin paljoa että sitä voisi kutsua ongelmaksi. Mun ainoa ongelma alkoholin suhteen on se että juon liian harvoin.

Kukaan ei vaan ymmärrä miltä musta tuntuu. Ne väittää että mulla on helppoa, vanhemmat on vielä yhdessä ja tienaa hyvin, meillä on siisti omakotitalo ja iso piha ja kissa ja mulla on siskoja joita rakastan. Mun taustalla ei ole alkoholiongelmia, perheen sisäisiä mielenterveysongelmia (muilla kuin itselläni), ei velkoja, läheisen kuolemaa, huumeongelmia... Jumalauta kukaan mun perheessä ei edes polta röökiä tai juo usein. Monet ihmiset onkin kysynyt miksi mulla on tällaisia ongelmia. Miksi mä en hyväksy itseäni vaikka kaikki muut on aina hyväksynyt mut? Miksi mä en kestä tätä kaikkea kuten muut, samat lähtökohdat meillä kaikilla on.

Mutta onko kukaan koskaan oikeasti ajatellut millaista mun elämäni on? Enpä usko. Tää on jokapäiväistä helvettiä. Mä oon kuin joku murhasta tuomittu vanki eristyssellissä. Oon lukkojen takana laitoksessa, ainoot hetket yksin oli viiden minuutin röökihetket ulkona. Tosin nekin on kai nyt evätty. Kotona sama juttu. Täällä en sentään oo lukkojen takana, mutten hetkeäkään saa olla yksin, röökilläkin ollessa joku tuijottaa ikkunasta etten lähde hatkaamaan. Naurettavinta on se että hyvin usein jos äiti tulee mun huoneeseen ja juon esim teetä, äiti maistaa siitä itse varmistaakseen etten ole sekoittanut mukaan alkoholia. Mä olen nyt 17. Jos mä seuraavan neljän kuukauden aikana teen yhdenkin virheen, mut teljetään suljetulle osastolle. Se ei olisi niin paha, sen mä vielä kestäisin ja saattaisin ehkä saada itseni parempaan kuntoonkin. Mutta sieltä ei sitten olisikaan paluuta tänne tuttuun kaupunkiin, tuttujen ihmisten luo, tuttuun laitokseen. Seuraava etappi olisi sitten suljettu laitos, joka on kuulemma yhtä helvettiä, ja hyvin todennäköisesti jossain kolmensadan kilometrin päässä täältä.

Kukaan teistä ei todellakaan helpota mun elämää yhtään.