Mä en osaa sanoa enää mitään. En osaa muodostaa kauniita lauseita jotka saa lukijansa liikuttumaan. Tahtoisin osata kirjoittaa sujuvasti mutta tässä mä vain istun laitoksessa tuijottaen puhelimen näyttöä. Näyttöä, jonka pitäisi olla täynnä sydäntä riipaisevia sanoja siitä kuinka helvetisti muhun sattuu. Koska tää kipu on jotain mitä on vaikea sietää. Istun sängyllä ja pää lyö tyhjää. Hetki sitten poltin röökin ikkunasta. Istuin toisen kerroksen ikkunalla jalat ulkona ja mietin miltä tuntuisi hypätä alas. Ei siitä edes tapahtuisi mitään mutta se olisi kokemus. Tupakka nousi päähän. Ehkä se on syy tähän pääni epäselvyyteen. Tai sitten syy on se että kolmen viimeisen vuorokauden aikana olen elänyt light limsoilla, vedellä, kahvilla ja teellä. Yhden perunan olen tainnut syödä, samaten jäätelön ja hiukan riisiä. Kolmelta päivältä se on mielestäni mahtava saavutus. Tunnen jo sen keveyden mikä paastosta seuraa. Tunnen miten liikkeet on hitusen hitaampia kuin ennen, miten päässä heittää hiukan ja korvissa humisee. Tunnen myös mun luut paljon paremmin kuin ennen. Lantioluut pistää esiin, solisluut näkyy paremmin ja tänään seisoin kauan peilin edessä sillä rakastuin siihen miltä iho näyttää syvään hengittäessä sen kiristyvän kylkiluiden päälle. Se oli kaunista, sanokaa mitä sanotte mutta se oli helvetin kaunista.
Hidasta itsemurhaa tehdessä alkaa tajuamaan paljon uusia asioita. Itse löydän maailmasta paljon kauniita asioita, osa ehkä sairaita, mutta kauniita. Miettikää vaikka parantuneet itsetuhoarvet. Ne on helvetin kauniita. Pieni vakavasti sairas pikkutyttö on kaunis. Parhaan ystäväni hallitsematon nauru on kaunista. S on kaunis. Elämä on oikeastaan aika kaunista kun sitä tarpeeksi jaksaa muokata sellaiseksi pään sisällä. Mutta jos elämä oikeasti on helvettiä, ja ajatuksissaan sen pystyy muokkaamaan kauniiksi ja siedettäväksi vaikka sattuukin saatanasti, mitä kuolema on? Mä olen aina miettinyt kuolemaa, enkä tiedä mihin uskoisin, onko kuoleman jälkeen elämää ja sen sellaista. Mutta ei mua se kiinnosta. Kuolema itsessään on surullisen kiehtova. Ja seuraava adjektiivi ei varmaankaan yllätä; kuolema on myös kaunista.
Mä olen tainnut seota lopullisesti. En syö, en nuku, keuhkot näyttää varmasti tuhkakupilta ja sosiaalinen elämäni on kuollutta. Mun mielialat pidetään tasaisina lääkkeillä etten tappaisi itseäni, olen taas laitoksessa, varmaankin siihen asti kunnes täytän 18. Jos elän niin kauan. Koulu ei kiinnosta, olen jo toisena koulupäivänä lintsannut ja pudonnut kärryiltä. En jaksa edes yrittää koska tiedän etten elä niin kauaa että koulun käymisestä olisi jotakin hyötyä. Nykyään yleisolotila on tunnottomuuden ja jaksamattomuuden välimaastossa. En ole kiinnostunut mistään. En edes siitä että saan käsittämättömän paljon syytöksiä siitä miten sairas ja huono ihminen olen koska mulla on jälkiä viiltelystä. Tulin siihen tulokseen että jotkut ovat vain aivan liian pinnallisia ymmärtääkseen miltä todella tuntuu hakea lohtua ja unohdusta terästä.
En usko että nukun tänä yönäkään turhan paljoa, sillä löysin keinon jolla saan ajatukset liikkeelle täällä. Ja se keino on tuo ikkuna jota avasin puoli tuntia saadakseni raitista ilmaa (filtterin läpi). Istun loppu yön siinä polttaen ja ajatellen. Rakastan näitä öitä kun on aikaa ja tupakkaa. Rakastan rakastan rakastan. Olen sekaisin.
mun on vaikea ymmärtää miten sä et tolla toiminnalla ole suljetulla? ois kiva jos mäkin pystysin tekemään yhtään mitään ilman että mut nakataan suljetulle saman tien. vaikka kyllähän mä nytki siellä oisin jos en salais kaikkea.
VastaaPoistaois ylipäänsä ees mahollista tässä laitoksessa saada ikkunoita auki ni jee. vaikka tää on oikeastaan sairas ajatus niin mä olen kade sulle. mut sairashan mä olenkin.