Jos oon oikee miksen muista omaa nimeänikään?

"Jos oon jo kotona miten voi olla koti-ikävä?"

Puolen vuoden pahoinpitelyt kuvina. Helvetti että mä olen joskus ollut sekaisin. Oikeastaan olen vieläkin, sillä kauheasti tekisi mieli tehdä noi kaikki jäljet uudestaan ja tuntea kipu ja se miten veri valuu pitkin ihoa lattialle ja nään miten lattia muuttuu punaiseksi pikkuhiljaa. Kaikkein parhaat sekoilut tapahtui suihkussa, en keksi mitään parempaa kuin sen että saa rikkoa itseään mielin määrin ja sitten sotkea seinät täyteen verisiä kädenjälkiä ja tekstiä ja roiskeita kun hakkasin itseäni ja veri lensi seinille ja lattioille.

Mut kipu korvaa ystävää..

Big mistake

Sosiaalisten tilanteiden pelko.. Eilisen vapaapäivän takia elän maanantaissa ja menin äsken jollekin tunnille vaikka mulla on hypäri. Hävettää nyt jälkeenpäin, miten mä voinkaan olla niin saatanan typerä? Ahdistus.

Syöminen on riistäytynyt käsistä, samoin viiltely. Viiltely mua ei haittaa, on vaan mukavaa lisätä todisteita eletystä elämästä kroppaani, tosin ei kai tätä voi oikein elämiseksi enää kutsua. Syöminen on se joka mua häiritsee. Paino ihan saatanasti liikaa.

Yritän löytää kadonneen laihdutusmotivaation tämän kuvan avulla. Noi jalat....... Niistä saisi ottaa viisi kiloa pois kummastakin, ei haittaisi yhtään. Muuten alankin olla pikkuhiljaa tyytyväinen. Ehkä. Tajusin etten voi enää hajottaa reisiäni tuon pahemmin, koska kuukauden päästä mulla pitäisi olla päällä mekko siskon ylppärijuhlien takia enkä usko että sukulaiset katsoisivat kovin hyvällä jos jalkani ovat täynnä itsetuhon merkkejä. Täytyy tyytyä rikkomaan kylkeäni. Siinä kun on vielä tilaa ihanan kamalille syville jäljille.

Ajatukset ei kulje, lähden tupakalle ja kauppaan. Ostoslistalla uusi mattoveitsi.

Fiilis nyt: 

Where did my sanity go?

Eilinen menikin sitten S:n kanssa. Ja taas sama vanha kaava toistui. S lähtee, mä jään yksin ajatusteni kanssa ja hupsista, kädet ja kylki veressä. No, pikkuvikoja. Jotenkin on sellanen olo että tänään saan reidetkin täyteen jälkiä.

Oon miettinyt miksen nykyään saa viilloista yhtä leveitä kuin ennen.. Voisiko syy olla siinä että joudun viiltämään jo kertaalleen arpeutuneen ihon päälle eikä se ole niin kimmoisa? Viillot ovat yhtä syviä kuin aina ennenkin, nyt jäljet vain on paljon pienempiä, ja se lievästi sanottuna vituttaa ja ahdistaa kun tuntuu siltä etten osaa tehdä edes sitä enää oikein. Ne jäljet kun ovat aika suuri osa syytä miksi itseäni rikon, niin oudolta ja sairaalta kuin se kuulostaakin. Ne jäljet on mua itseäni varten, ei muita. En tee tätä siksi että voisin esitellä jälkiä muille ja huomiohuorata. Päinvastoin, yleensä häpeän arpiani jos joku näkee ne. Pidän niistä silti, ne on jotain aivan mun omaani, jota kukaan ei voi viedä pois. Paitsi aika, se perkele tahtoo haalistaa arvet lähes näkymättömiin. Arpien katoaminen on samaan aikaan kamalin ja ihanin tunne maailmassa.

Tahdon saada painon alle 60 kilon. Alle 57 olisi vielä parempi.