Jos oon oikee miksen muista omaa nimeänikään?

"Jos oon jo kotona miten voi olla koti-ikävä?"

Puolen vuoden pahoinpitelyt kuvina. Helvetti että mä olen joskus ollut sekaisin. Oikeastaan olen vieläkin, sillä kauheasti tekisi mieli tehdä noi kaikki jäljet uudestaan ja tuntea kipu ja se miten veri valuu pitkin ihoa lattialle ja nään miten lattia muuttuu punaiseksi pikkuhiljaa. Kaikkein parhaat sekoilut tapahtui suihkussa, en keksi mitään parempaa kuin sen että saa rikkoa itseään mielin määrin ja sitten sotkea seinät täyteen verisiä kädenjälkiä ja tekstiä ja roiskeita kun hakkasin itseäni ja veri lensi seinille ja lattioille.

Mut kipu korvaa ystävää..

Kusipää mun sisälläni vihaa mua ja tahtoo mut hengiltä

Rakas sekopää ystävä lahjoitti mulle skalpellin ja silläpäs sai nättiä jälkeä aikaan. Ei voi tehdä kun tuijottaa ylpeänä aikaansaannostani. Vaikkakin olisin voinut toki viiltää syvemmällekin. No, ehkä huomenna. 

Mun elämä on tällä hetkellä aika hassua. Mikään ei ole hauskaa mutta nauran silti. Ihmiset on helvetin huolissaan musta ja ehdottaa sairaslomaa koulusta, osastoa sun muuta paskaa. Haistakaa vittu ja antakaa mun elää mun elämä ite niinku sen haluan. Vaikkakin se tarkoittaisi sitä että rikon itseäni päivittäin, poltan keuhkot paskaksi, vedän alkoholia kuin sieni, leikin lääkkeillä ja sekoilen paasto/ahmimis/oksennus kierteellä. 

S hämmentää mua, ystävät hämmentää, mä itsekin olen hyvin hämmentävä. Olen väsynyt ja sekaisin, lähden röökille ja nukkumaan.

She wants to go home

Koti on nykyään mulle todella hassu käsite. Tää laitos ei ole mun koti, vaikka sellaisena se toimiikin vielä seuraavat puoli vuotta. Myöskään se talo jossa asuin melkein koko ikäni ei ole mun koti enää. Mun koko perhe puhuu että tää laitos on mun koti. Mutta ei se ole. Vaikka onkin. Koti on paikka jossa on hyvä olla. Kai mä sitten olen koditon kun mulla ei ole hyvä olla missään.

Paha olo näkyy taas ulospäin jos joku vaivautuisi katsomaan. Se näkyy tavassa jolla liikun. Kävelen varoen sillä tuoreet viillot reisissä tekevät kipeää ja varon jatkuvasti ettei hiha nouse liian ylös paljastaen uudet naarmut. Nimenomaan naarmut. Musta on taas tullut säälittävä, en saa aikaan syviä jälkiä. Tänään hajotin sheiverini jotta voin viiltää kun kavereilta "lainatusta" puukosta ei ollut mihinkään. Laitostädit eivät edes huomanneet että siitä puuttuu yksi terä ja mulla on kiire huoneeseeni sillä tunnen miten veri valuu jalkaa pitkin.

Aloin tänään taas piilottaa ketipinoreita. Olen syönyt aivan liikaa niiden aloittamisen jälkeen ja sille tulee stoppi nyt. Huomenna mennään pelkällä teellä, kahvilla ja tupakalla. Ja vittu vaikka tahdonvoimalla jos ei muuta löydy.

Reidet on kipeät, en ikinä opi. En tälläkään kertaa, lopetan kirjoittamisen nyt ja vietän laatuaikaa teräni kanssa.

BMI 19.37

Kuvaa tän hetkisestä tilanteesta:

Syöminen sinänsä ei ahdista, vituttaa vain. Eilen annoin itselleni luvan syödä kunnolla koska olin päässyt alle 60 kilon. Ja sitähän mä olen odottanut viimeiset puoltoista vuotta. Oli siis kai ihan ansaitut hesemätöt ja pitsat ja jäätelöt ja suklaat jne. Tänään paino olikin sitten 60 kiloa mutta ei se haittaa koska syömättömyys on helppoa ja siten saan painon äkkiä alas. Tässäpä on vain yksi ongelma. Kun mä syön, kaikki on helvetin hyvin, mua ei ahdista ja oon onnellinen ja mulla on energiaa tehdä vaikka mitä ja pitää hauskaa. Mutta sitten kun en syö ja laihdun helposti ja nopeasti, mutta yhtä nopeasti kun paino tippuu ja ruuan määrä vähenee, ahdistus kasvaa. Mua ei ole pitkään aikaan oikeastaan ahdistanut, mutta täällä laitoksessa ahdistus on melkein sietämätöntä ja mikä pahinta, päivittäistä. 

Kysymys kuuluu: onko laihuus tän kaiken arvoista? 

Mä tiedän jo vastauksen. Ei todellakaan. Tää ahdistus on sietämätöntä mutta mä haluan olla laiha, eikä mua yleensä edes oikein huvittaisikaan syödä. En haluaisi tehdä mitään. Nytkin tahdon vain käpertyä peiton alle ja itkeä mutta en tahdo kenenkään huomaavan. 

Paska juttu tässä on se että vaikka tiedän etten hyödy tästä paskasta mitään muuta kuin se että jee olen laiha jippikaivitunjee, en mä osaa lopettaa. Enkä mä halua. En kestä ahdistusta, mutta sitten kun se katoaa hetkeksi haluankin sen takaisin. 

Mä tartten apua mut mua on liian vaikee auttaa

Pelkään tappaa itteni siks teen sen taiteen kautta

Everything is fine but I wish I was dead

Nyt kävi näin. Huomenna vois koittaa ennen psykaa käydä näyttämässä noita terveyskeskuksessa ettei mee pahempaa kuntoon kun pientä tulehdussa havaittavaissa ainakin noissa palovammoissa. Mitä tästä opimmekaan? Älä tumppaa tupakkaa käteen ja iske saksia puolen sentin syvyyteen siihen palovammaan. Tulehtuu varmasti. Saksilla nirhasin aika pahasti myös vasemman ranteen ja melkein toivon että olisin hajottanut valtimon tai jotain. Olisi kai ihan jees päästä hengestään kun kaikki mitä teen joko aiheuttaa suunnatonta ahdistusta tai sellaisen tyhjyyden tunteen joka varmasti saa toivomaan kuolemaa. Mä en vain onnistu tappamaan itseäni. Junan alle jääminen alkaa oikeasti tuntua ihan hyvältä idealta. Ehkä annan kuitenkin vielä toisen mahdollisuuden ranteiden auki repimiselle, onhan meille ihmisille luotu kaksi kättä jotta saa toisenkin mahdollisuuden aukoa ranteiden valtimot jos ensimmäinen yritys ei onnistu. 

Asiasta miljoonanteen. Menkkoja ei ole kuulunut vähään aikaan. En sitten tiedä johtuuko se siitä että S:n kanssa säätäessä joskus pari kuukautta sitten onnistuttiin kännipäissämme hukkaamaan se kortsu johonkin, vai siitä että lääkemuutokset on saanut mun kropan täysin sekaisin. Toivon jälkimmäistä vaihtoehtoa. Olisi aika karua tajuta olevani raskaana ja itseni tappaessa joutuisin tappamaan myös sen mukulan. Karua. Lasta mä en voi tässä tilanteessa saada, varsinkaan S:n kanssa koska ollaan molemmat täysiä sekopäitä. Mun sekopäisyyden huomaa näistä teksteistä, mutta ei S:kään yhtään sen terveempi ole. Itsemurha yritys, itsetuhoisuus, masennus. Ei meistä ole vanhemmiksi. Perkele, kaikki on taas päin helvettiä. Mietin nyt yön yli että kannattaako mun avautua näistä asioista huomenna psykalla vai pidänkö nämä omana tietonani. Jos avaudun, löydän itseni pakkohoidosta. Ja sitä mä en halua koska en ole valmis parantumaan. Ei tää elämä tästä paremmaksi muutu joten miksi sinnittelisin?

Tididididi

Isä tuli eilen katsomaan mua osastolle ja vei mut päivälomalle. Hissin peiliin katsoessa tajusin miten mun jalat olikaan pienentynyt ja lipsautin ilon aiheeni isälle. Se katsoi mua hetken kuin tyhmää ja alkoi sitten selittää kuinka pitkä ja laiha mun vuotta nuorempi serkku on. "se on ihan mallin mitoissa!" Voin kertoa että se kommentti sattui aivan saatanasti.

Miten se menikään, että riippuvuudesta pääsee yli korvaamalla sen toisella? Niin mulle kai nyt on käymässä. Kuusi päivää viiltämättä, ja aikalailla saman verran oon ollut syömättä. Mun uuteen pakkomielteeseen on tullut lisäksi tarve kuvata itseäni päivittäin että näen pienimmänkin muutoksen mitä mun kropassa tapahtuu. Puhelinlaatu on perseestä, mutta se saa kelvata koska osastolle ei saa tuoda kameraa.

Ainoan värillisen kuvan ideana on näyttää kuinka paljon olen laihtunut viime kesästä. Silloin noi housut ei meinannut mennä edes kiinni, ja nyt ne tippuu päältä. Hississä otettu kuva ihan siitä syystä että alan pikkuhiljaa nähdä kylkiluuni selvemmin, ja sepäs on musta hauska juttu. Jalkakuvat onkin jänniä, sillä tajusin että mitä pienemmät mun jalat on sitä vinommilta ne näyttää. Nauran itselleni ja näille kuville ääneen, enkä ees tiedä miksi. Suljettu osasto on varmaankin juuri oikea paikka mulle, olenhan ihan sekopää.

Do you believe in something beautiful?

And even the nights, they could get better.

Käsieni arvet on saatanan rumia, ja niin ovat viikonlopun jättämät jäljet kyljessänikin. Tämä ei ole enää pitkään aikaan ollut hauskaa.

Big mistake

Sosiaalisten tilanteiden pelko.. Eilisen vapaapäivän takia elän maanantaissa ja menin äsken jollekin tunnille vaikka mulla on hypäri. Hävettää nyt jälkeenpäin, miten mä voinkaan olla niin saatanan typerä? Ahdistus.

Syöminen on riistäytynyt käsistä, samoin viiltely. Viiltely mua ei haittaa, on vaan mukavaa lisätä todisteita eletystä elämästä kroppaani, tosin ei kai tätä voi oikein elämiseksi enää kutsua. Syöminen on se joka mua häiritsee. Paino ihan saatanasti liikaa.

Yritän löytää kadonneen laihdutusmotivaation tämän kuvan avulla. Noi jalat....... Niistä saisi ottaa viisi kiloa pois kummastakin, ei haittaisi yhtään. Muuten alankin olla pikkuhiljaa tyytyväinen. Ehkä. Tajusin etten voi enää hajottaa reisiäni tuon pahemmin, koska kuukauden päästä mulla pitäisi olla päällä mekko siskon ylppärijuhlien takia enkä usko että sukulaiset katsoisivat kovin hyvällä jos jalkani ovat täynnä itsetuhon merkkejä. Täytyy tyytyä rikkomaan kylkeäni. Siinä kun on vielä tilaa ihanan kamalille syville jäljille.

Ajatukset ei kulje, lähden tupakalle ja kauppaan. Ostoslistalla uusi mattoveitsi.

Fiilis nyt: