Jos oon oikee miksen muista omaa nimeänikään?

"Jos oon jo kotona miten voi olla koti-ikävä?"

Puolen vuoden pahoinpitelyt kuvina. Helvetti että mä olen joskus ollut sekaisin. Oikeastaan olen vieläkin, sillä kauheasti tekisi mieli tehdä noi kaikki jäljet uudestaan ja tuntea kipu ja se miten veri valuu pitkin ihoa lattialle ja nään miten lattia muuttuu punaiseksi pikkuhiljaa. Kaikkein parhaat sekoilut tapahtui suihkussa, en keksi mitään parempaa kuin sen että saa rikkoa itseään mielin määrin ja sitten sotkea seinät täyteen verisiä kädenjälkiä ja tekstiä ja roiskeita kun hakkasin itseäni ja veri lensi seinille ja lattioille.

Mut kipu korvaa ystävää..

Kusipää mun sisälläni vihaa mua ja tahtoo mut hengiltä

Rakas sekopää ystävä lahjoitti mulle skalpellin ja silläpäs sai nättiä jälkeä aikaan. Ei voi tehdä kun tuijottaa ylpeänä aikaansaannostani. Vaikkakin olisin voinut toki viiltää syvemmällekin. No, ehkä huomenna. 

Mun elämä on tällä hetkellä aika hassua. Mikään ei ole hauskaa mutta nauran silti. Ihmiset on helvetin huolissaan musta ja ehdottaa sairaslomaa koulusta, osastoa sun muuta paskaa. Haistakaa vittu ja antakaa mun elää mun elämä ite niinku sen haluan. Vaikkakin se tarkoittaisi sitä että rikon itseäni päivittäin, poltan keuhkot paskaksi, vedän alkoholia kuin sieni, leikin lääkkeillä ja sekoilen paasto/ahmimis/oksennus kierteellä. 

S hämmentää mua, ystävät hämmentää, mä itsekin olen hyvin hämmentävä. Olen väsynyt ja sekaisin, lähden röökille ja nukkumaan.

She wants to go home

Koti on nykyään mulle todella hassu käsite. Tää laitos ei ole mun koti, vaikka sellaisena se toimiikin vielä seuraavat puoli vuotta. Myöskään se talo jossa asuin melkein koko ikäni ei ole mun koti enää. Mun koko perhe puhuu että tää laitos on mun koti. Mutta ei se ole. Vaikka onkin. Koti on paikka jossa on hyvä olla. Kai mä sitten olen koditon kun mulla ei ole hyvä olla missään.

Paha olo näkyy taas ulospäin jos joku vaivautuisi katsomaan. Se näkyy tavassa jolla liikun. Kävelen varoen sillä tuoreet viillot reisissä tekevät kipeää ja varon jatkuvasti ettei hiha nouse liian ylös paljastaen uudet naarmut. Nimenomaan naarmut. Musta on taas tullut säälittävä, en saa aikaan syviä jälkiä. Tänään hajotin sheiverini jotta voin viiltää kun kavereilta "lainatusta" puukosta ei ollut mihinkään. Laitostädit eivät edes huomanneet että siitä puuttuu yksi terä ja mulla on kiire huoneeseeni sillä tunnen miten veri valuu jalkaa pitkin.

Aloin tänään taas piilottaa ketipinoreita. Olen syönyt aivan liikaa niiden aloittamisen jälkeen ja sille tulee stoppi nyt. Huomenna mennään pelkällä teellä, kahvilla ja tupakalla. Ja vittu vaikka tahdonvoimalla jos ei muuta löydy.

Reidet on kipeät, en ikinä opi. En tälläkään kertaa, lopetan kirjoittamisen nyt ja vietän laatuaikaa teräni kanssa.

Don't give a fuck if I cut my arm bleeding

Torstai... Mistä helvetistä tässä alottais. Tiivistettynä tarina menee näin: Saan kaverilta rahaa kun myyn sille tavaroitani, siskon miehen veli hakee mulle pullon ja tupakkaa ja lähden ryyppäämään. Juon aivan saatanasti, en tule laitokseen sovittuun aikaan ja sieltä soitellaan mun perään ja uhataan tehdä virka-apupyyntö mun takia. Lopulta oon niin kuosit että kaveri soittaa laitoksen porukat hakemaan mut. Laitoksessa mut puhallutetaan, puhallan 2 promillea ja mut roudataan omaan huoneeseen nukkumaan. Sammun lattialle kun saan piilotettua röökit lipaston laatikkoon. Ohjaajat tulee nostamaan mut sänkyyn jossain vaiheessa ja otan lipaston päältä mattoveitsen terän kun ohjaaja sulkee huoneen oven perässään. Tässä vaiheessa kaikki pimenee ja herään siihen kun joku tulee mun huoneeseen ja huutaa muille ohjaajille että mun huone on täynnä verta ja mut kannetaan olohuoneeseen. Joku koittaa pitää mua hereillä ja kyselee asioita samalla pitäen mun kättä ylhäällä ja painaen siihen jotain pyyhettä tyrehdyttääkseen verentulon. Päässä pimenee taas ja seuraava muistikuva on siitä kun ambulanssimiehet nostaa mut sohvalta ja lähtee taluttamaan mua ulos. Mut saadaan ambulanssiin ja siellä multa kysellään taas vaikka mitä ja rannetta paikataan. Taas pimenee, herään sairaalasta siihen kun lääkäri kertoo että nyt nipistää vähän ja sitten mun käteen isketään puudutuspiikki ja tikit. Olen aivan sekaisin, puhallan tässä vaiheessa 1.8 promillea ja käteen laitetaan side ja mut siirretään toiseen huoneeseen. Yöllä yritän jostain syystä karata sairaalasta kahteen otteeseen, mut talutetaan takaisin huoneeseen ja suutun kun en pääse ulos tupakalle joten revin siteen kädestäni ja yritän purra tikit irti. En tietenkään onnistunut.

Eilen mulla meni hermot noihin tikkeihin ja neulaa ja kynsiviilaa apuna käyttäen irrotin ne. Viisasta, sanon minä.

Mä tartten apua mut mua on liian vaikee auttaa

Pelkään tappaa itteni siks teen sen taiteen kautta

Everything is fine but I wish I was dead

Nyt kävi näin. Huomenna vois koittaa ennen psykaa käydä näyttämässä noita terveyskeskuksessa ettei mee pahempaa kuntoon kun pientä tulehdussa havaittavaissa ainakin noissa palovammoissa. Mitä tästä opimmekaan? Älä tumppaa tupakkaa käteen ja iske saksia puolen sentin syvyyteen siihen palovammaan. Tulehtuu varmasti. Saksilla nirhasin aika pahasti myös vasemman ranteen ja melkein toivon että olisin hajottanut valtimon tai jotain. Olisi kai ihan jees päästä hengestään kun kaikki mitä teen joko aiheuttaa suunnatonta ahdistusta tai sellaisen tyhjyyden tunteen joka varmasti saa toivomaan kuolemaa. Mä en vain onnistu tappamaan itseäni. Junan alle jääminen alkaa oikeasti tuntua ihan hyvältä idealta. Ehkä annan kuitenkin vielä toisen mahdollisuuden ranteiden auki repimiselle, onhan meille ihmisille luotu kaksi kättä jotta saa toisenkin mahdollisuuden aukoa ranteiden valtimot jos ensimmäinen yritys ei onnistu. 

Asiasta miljoonanteen. Menkkoja ei ole kuulunut vähään aikaan. En sitten tiedä johtuuko se siitä että S:n kanssa säätäessä joskus pari kuukautta sitten onnistuttiin kännipäissämme hukkaamaan se kortsu johonkin, vai siitä että lääkemuutokset on saanut mun kropan täysin sekaisin. Toivon jälkimmäistä vaihtoehtoa. Olisi aika karua tajuta olevani raskaana ja itseni tappaessa joutuisin tappamaan myös sen mukulan. Karua. Lasta mä en voi tässä tilanteessa saada, varsinkaan S:n kanssa koska ollaan molemmat täysiä sekopäitä. Mun sekopäisyyden huomaa näistä teksteistä, mutta ei S:kään yhtään sen terveempi ole. Itsemurha yritys, itsetuhoisuus, masennus. Ei meistä ole vanhemmiksi. Perkele, kaikki on taas päin helvettiä. Mietin nyt yön yli että kannattaako mun avautua näistä asioista huomenna psykalla vai pidänkö nämä omana tietonani. Jos avaudun, löydän itseni pakkohoidosta. Ja sitä mä en halua koska en ole valmis parantumaan. Ei tää elämä tästä paremmaksi muutu joten miksi sinnittelisin?

I'm a walking disorder

En nyt ole ehtinyt kirjoitella pariin vikkoon, ja siihen aikaan on mahtunut paljon kaikkea. Mm. osastolta kotiutuminen (osastojakso onnistui suht hyvin, viiltelykierre saatiin katkaistua, lääkitystä muutettiin), kesätyöt alkoi, vietin unettoman yön lasinsirpaleiden kanssa ja hajotin jalkaani josta seurasi taas keskiviikko-lauantai välinen osastoreissu. Tällä kertaa menin vain pahempaan kuntoon. Pääsin pois valehtelemalla "ei, minulla ei koskaan ole ollut aikeita tappaa itseäni. ei, minulla ei ole valmista itsemurha suunnitelmaa" ja hymyilemällä hiukan. Lääkitystä säädettiin osastolla taas hiukan ja tulin kotiin sekavampana kuin koskaan ennen. Mielialat heitteli ääripäissä ja olo oli kamala suurimman osan ajasta. Töissä käyminen on pahinta. Aamuherätys ja heti pihalle tekemään töitä paskassa seurassa, ilman tupakkaa ja ruokaakaan en suostunut ottamaan mukaan, typerä minä. Siellä sitten onkin paljon aikaa miettiä että hyppäänkö junan alle ai viillänkö ranteet auki. Tosin nälkäkuolemakin houkuttelisi.. Sunnuntaina sain vahingossa äidin lääkekaapin auki ja sieltä löytyi mun vanhat ketipinorit. Niistäkään ei seurannut mitään hyvää. Nielin kaikki 60kpl kerralla ja nukuin maanantai aamuun, jolloin äiti repi mut sängystä ylös ja pakotti töihin vaikka kerroin lääkesotkuistani. Pakotin itseni pysymään hereillä sen työajan ja nukuin kaikki tauot. Töitä tehdessäni näin harhoja, ihmisiä jotka tunnen. Harhojen hahmot puhuivat mulle jotakin jokapäiväisiä asioita ja joskus vastasin niille ääneen, sillä ne tuntuivat niin todellisilta. Sitten katsoin hetkeksi muualle ja sillä välin hahmot olivat kadonneet ja tajusin että puhun itsekseni. Siinä vaiheessa kun työnantajani joutui kysymään multa saman kysymyksen kolmannen kerran kun ei saanut vastauksestani selkoa tajusin että nyt on jotain vialla. Pään sisällä sain yhdistettyä sanat lauseiksi mutta aivojen ja suun välillä ei ollutkaan sellaista yhteyttä kuin normisti ja sanat olivat sekavia eivätkä usein tarkoittaneet mitään. Nyt jälkeenpäin mietin miten työkaverit jaksoi katsoa mun sekoilua koko päivän kyselemättä. Lähiaikoina olen ajatellut aivan liikaa kuolemaa.

Do you believe in something beautiful?

And even the nights, they could get better.

Käsieni arvet on saatanan rumia, ja niin ovat viikonlopun jättämät jäljet kyljessänikin. Tämä ei ole enää pitkään aikaan ollut hauskaa.

Big mistake

Sosiaalisten tilanteiden pelko.. Eilisen vapaapäivän takia elän maanantaissa ja menin äsken jollekin tunnille vaikka mulla on hypäri. Hävettää nyt jälkeenpäin, miten mä voinkaan olla niin saatanan typerä? Ahdistus.

Syöminen on riistäytynyt käsistä, samoin viiltely. Viiltely mua ei haittaa, on vaan mukavaa lisätä todisteita eletystä elämästä kroppaani, tosin ei kai tätä voi oikein elämiseksi enää kutsua. Syöminen on se joka mua häiritsee. Paino ihan saatanasti liikaa.

Yritän löytää kadonneen laihdutusmotivaation tämän kuvan avulla. Noi jalat....... Niistä saisi ottaa viisi kiloa pois kummastakin, ei haittaisi yhtään. Muuten alankin olla pikkuhiljaa tyytyväinen. Ehkä. Tajusin etten voi enää hajottaa reisiäni tuon pahemmin, koska kuukauden päästä mulla pitäisi olla päällä mekko siskon ylppärijuhlien takia enkä usko että sukulaiset katsoisivat kovin hyvällä jos jalkani ovat täynnä itsetuhon merkkejä. Täytyy tyytyä rikkomaan kylkeäni. Siinä kun on vielä tilaa ihanan kamalille syville jäljille.

Ajatukset ei kulje, lähden tupakalle ja kauppaan. Ostoslistalla uusi mattoveitsi.

Fiilis nyt: 

Where did my sanity go?

Eilinen menikin sitten S:n kanssa. Ja taas sama vanha kaava toistui. S lähtee, mä jään yksin ajatusteni kanssa ja hupsista, kädet ja kylki veressä. No, pikkuvikoja. Jotenkin on sellanen olo että tänään saan reidetkin täyteen jälkiä.

Oon miettinyt miksen nykyään saa viilloista yhtä leveitä kuin ennen.. Voisiko syy olla siinä että joudun viiltämään jo kertaalleen arpeutuneen ihon päälle eikä se ole niin kimmoisa? Viillot ovat yhtä syviä kuin aina ennenkin, nyt jäljet vain on paljon pienempiä, ja se lievästi sanottuna vituttaa ja ahdistaa kun tuntuu siltä etten osaa tehdä edes sitä enää oikein. Ne jäljet kun ovat aika suuri osa syytä miksi itseäni rikon, niin oudolta ja sairaalta kuin se kuulostaakin. Ne jäljet on mua itseäni varten, ei muita. En tee tätä siksi että voisin esitellä jälkiä muille ja huomiohuorata. Päinvastoin, yleensä häpeän arpiani jos joku näkee ne. Pidän niistä silti, ne on jotain aivan mun omaani, jota kukaan ei voi viedä pois. Paitsi aika, se perkele tahtoo haalistaa arvet lähes näkymättömiin. Arpien katoaminen on samaan aikaan kamalin ja ihanin tunne maailmassa.

Tahdon saada painon alle 60 kilon. Alle 57 olisi vielä parempi. 

"Hell is empty. All the devils are here"

Tämän mä saan aikaiseksi. 

Mutta haluaisin saada aikaan isompia jälkiä, enemmän verta, enemmän kipua.

Ja ei, mulle ei todellakaan riitä se että saan kroppani täyteen arpia. Tahdon myös olla laiha. Todella laiha.

Huomaan nauravani omalle hulluudelleni. Kuka nyt haluaisi oikeasti olla sekaisin ja huonossa kunnossa? 

Minä.