perjantai 19. huhtikuuta 2013

Ja minä nauran mutten hymyile

Mun tarve rikkoa itseäni perustuu hallintaan. Mun on pakko hallita itseäni jotenkin, koska mulla ei ole mahdollisuutta elää ns. "normaalia" teinin elämää. Mulla ei ole lupaa käydä ulkona iltaisin, nähdä kavereita, viettää yötä jossain muualla. Periaatteessa mä ymmärrän miksi en saa tehdä noita asioita, kuka hullu nyt antaisi itsetuhoisen nuoren juosta ympäri kyliä vetämässä päätä täyteen viinaa ja mitä tahansa mitä saa käsiinsä. Mutta kukaan ei tajua että olen itsetuhoinen juuri siksi koska se on ainoa keino kontroilla itseäni. Kaikki muut kontrolloivat mun menemisiäni, mutta mä kontrolloin omaa kroppaani. Ja nimenomaan rikkomalla sitä, muuten asiat ei muutu miksikään. Ainoa ongelma tässä on se että kun asiat alkaa olla suhteellisen hyvin porukoiden kanssa, ja saattaisin jopa päästä jonnekin viettämään normaalia elämää, huomaankin olevani addiktoitunut itsetuhoisuuteen. Kun mulla on asiat ihan okei enkä saisi viiltää, teen jotain muuta itsetuhoista, kuten lakkaan syömästä. Mulla on ahdistava tarve hajottaa itseäni. Enkä pääse siitä eroon.

Ehkä paskin perjantai ikinä. Liikaa ruokaa, paska Psyka käynti ja kaljaa isän ja sedän kanssa. Olisin oikein mielelläni juonut tänään S:n kanssa kaljaa, vaikken edes pidä kaljasta. Isä ja setä huutaa jääkiekon takia. Vituttaa kun tajuan että voisin olla kotona rikkomassa itseäni tämän sijaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti