I'm a walking disorder

En nyt ole ehtinyt kirjoitella pariin vikkoon, ja siihen aikaan on mahtunut paljon kaikkea. Mm. osastolta kotiutuminen (osastojakso onnistui suht hyvin, viiltelykierre saatiin katkaistua, lääkitystä muutettiin), kesätyöt alkoi, vietin unettoman yön lasinsirpaleiden kanssa ja hajotin jalkaani josta seurasi taas keskiviikko-lauantai välinen osastoreissu. Tällä kertaa menin vain pahempaan kuntoon. Pääsin pois valehtelemalla "ei, minulla ei koskaan ole ollut aikeita tappaa itseäni. ei, minulla ei ole valmista itsemurha suunnitelmaa" ja hymyilemällä hiukan. Lääkitystä säädettiin osastolla taas hiukan ja tulin kotiin sekavampana kuin koskaan ennen. Mielialat heitteli ääripäissä ja olo oli kamala suurimman osan ajasta. Töissä käyminen on pahinta. Aamuherätys ja heti pihalle tekemään töitä paskassa seurassa, ilman tupakkaa ja ruokaakaan en suostunut ottamaan mukaan, typerä minä. Siellä sitten onkin paljon aikaa miettiä että hyppäänkö junan alle ai viillänkö ranteet auki. Tosin nälkäkuolemakin houkuttelisi.. Sunnuntaina sain vahingossa äidin lääkekaapin auki ja sieltä löytyi mun vanhat ketipinorit. Niistäkään ei seurannut mitään hyvää. Nielin kaikki 60kpl kerralla ja nukuin maanantai aamuun, jolloin äiti repi mut sängystä ylös ja pakotti töihin vaikka kerroin lääkesotkuistani. Pakotin itseni pysymään hereillä sen työajan ja nukuin kaikki tauot. Töitä tehdessäni näin harhoja, ihmisiä jotka tunnen. Harhojen hahmot puhuivat mulle jotakin jokapäiväisiä asioita ja joskus vastasin niille ääneen, sillä ne tuntuivat niin todellisilta. Sitten katsoin hetkeksi muualle ja sillä välin hahmot olivat kadonneet ja tajusin että puhun itsekseni. Siinä vaiheessa kun työnantajani joutui kysymään multa saman kysymyksen kolmannen kerran kun ei saanut vastauksestani selkoa tajusin että nyt on jotain vialla. Pään sisällä sain yhdistettyä sanat lauseiksi mutta aivojen ja suun välillä ei ollutkaan sellaista yhteyttä kuin normisti ja sanat olivat sekavia eivätkä usein tarkoittaneet mitään. Nyt jälkeenpäin mietin miten työkaverit jaksoi katsoa mun sekoilua koko päivän kyselemättä. Lähiaikoina olen ajatellut aivan liikaa kuolemaa.

Veri tippuu..

Tyttöystävällä on ongelmia, joten en sano hänelle mitään tämän päivän viiltelyistä ja ahdistuksesta joka johtui järkyttävästä määrästä ruokaa. Tosin olen naiivi ja uskon ahmimisen johtuvan siitä että kahtena viime yönä otin ketipinorit toisin kuin suunnittelin. Tänään en kuitenkaan ottanut yhtäkään pienistä punaisista pillereistä, vaan piilotin kaikki peltirasiaan ja nielin kaksi kolmen milligramman melatoniinia. Kuvittelen että ne auttavat jotenki, ehkä se on vain toiveajattelua.

Ranteet kaipaavat haavoja ja verta, terän repivää kosketusta iholla vaikka vanhatkin haavat vuotavat vielä. Tänään äiti tahtoi keskustella kansanni. Ei mitään vakavaa, se sanoi. tahtoi nähdä kädet ja keskustella voinnistani. Kyseli onko asiat oikeasti niin huonosti että saattaisin tarvita osastohoitoa taas.. Rehellisesti sanottuna....... Mä en tiedä itsekään.
En näyttänyt käsiäni.

This is what you call madness.

Tänään oli oikein hyvä päivä. Paino oli tippunut taas aika paljon ja tyttöstävä tuli käymään aamulla ja kaikki meni oikein hyvin. Sain poltettua parit tupakatkin rauhassa eikä edes ahdistanut.......mutta silti viilsin. Oikeaan käteen ehkä viitisenkymmentä pientä jälkeä, vasempaan vähän vähemmän. Nyt kumpikin käsi on kuin tulessa kun kuivuneesta verestä karheat hupparin hihat raapivat niitä.
Mä en enää osaa tehdä tarpeeksi syviä haavoja, en vain pysty siihen.

Huomenna on kontrollipsyka jonne äitikin tulee. En aio puhua viiltelyistä tai lääkkeiden piilottelusta. Pelkään että äiti ottaa puheeksi entisen blogini. Kirjoitin sinne kaiken syömättömyydestäni, alkoholi- sekä lääkeleikeistäni ym. Ja äiti löysi vahingossa ne tekstit eikä ole puhunut niistä mitään..

Taaskin sekava teksti. Anteeksi

I just need to get away for a while

Olen koulussa meikittä, hiukset likaiset ja ranteet verillä. Eilinen oli kamala. Kaiken piti mennä hyvin, kunnes eräs nimeltä mainitsematon henkilö päätti sotkeutua parisuhteeseeni. Taas. Toinen ero kolmen kuukauden seurustelusuhteessa, mutta kai tää tästä. Ehkä. En tiedä vielä mitä teen. Paino sentään oli tippunut eilisestä. Luojan kiitos.

 Siinä kuvaa painoindeksikäyrästä. Painon saatan kertoa blogissa sitten kun se on mielestäni tarpeeksi pieni. Eli en ehkä ikinä. Mutta sen näkee sitten.

Tänään jaksoin raahautua lukioon koska äidillä on iltavuoro. En jaksa kuunnella sitä valitusta siitä kuinka olen huono, enkä tee mitään oikein. Eilen se ei edes kysynyt mitään kun haki mut maailmalta ja tulin autoon itkien. Pääsin kotiin ja menin lattialle lojumaan peittojen alle. Se oli jo toinen yö lattialla. En jaksa tyhjentää sängystä kaikkea rojua joten nukun suosiolla lattialla. Sitäpaitsi  kun nukun lattialla olen lähempänä cd-soitintani ja voin kuunnella musiikkia häiritsemättä muita.

Tänään äiti soitti minulle kouluun ja kertoi kuinka olen uuvuttanut hänetkin. Kuinka huono ja itsekäs olen. Anteeksi äiti. En minä tahallani.  En minä tahallani jättänyt veristä paitaa ja mattoveistä löydettäväksesi. En tahallani ole näin väsynyt kaikkeen. En minä tahallani itkenyt sinut nähtesi. Vaikka eihän se sinua kiinnosta. Mihin katosi se kiiltokuva perhe jonka osa olin joskus? Silloin kun kaikki oli hyvin. Kun isä ei juonut ja uhkaillut ja äiti jaksoi meitä lapsia. Kun minä en ollut näin sairas.