Higher heels and lipstick napkins, dying is your latest fashion

Huono paha ruma sairas sairas sairas SAIRAS paskiainen. Ruma ruma ruma, paha. Hyi, peilikuva ällöttää taas aivan liikaa ja silti mä syön KOKO AJAN. Vihaan kotona olemista, vihaan! "Kotona", voi vittu ei tää oo ollut mun koti enää moneen vuoteen. Pelkästään talo jossa oon asunut viimeiset 15 vuotta. Missä mun koti sitten on? No ei ainakaan tuossa laitoksessa, eikä lapsuudenkodissa. Ei siis oikein missään. En osaa ajatella, kaikki on jotenkin hullusti, jäädyn tänne ja kuolen hypotermiaan.

Kaksi viikkoa. Sen ajan esitän kunnollista lasta ja sitten mä pääsen lukiobileisiin vetämään pään niin täyteen viinaa etten muista enää edes omaa nimeäni. Eipä haittaa yhtään, se on vain helvetin hyvä asia. En edes tahdo muistaa mitään. Nyt ainoa asia mitä tahdon on unohtaminen. Haluan unohtaa kaiken, silti yksi ihminen ei katoa minnekään mun mielestäni. S. Jumalauta mihin sotkuun sain itseni. Jo puoli vuotta näitä ongelmia saman ihmisen takia. En vaan vittu osaa unohtaa, vaikka kuinka yritän.

Kahden viikon päästä mulla on kolme tuntia aikaa unohtaa ja silloin ei ole mitään väliä miten mä käyttäydyn. Jos jonkun toisen kanssa paneminen saa mut unohtamaan S:n niin sitten mä teen niin. Aivan helvetin sama kaikki huoran maineet sun muut, eipä paljoa kiinnosta enää. Ei tää elämä voi mennä enää tän huonommaks.

Ja ainiin, miten mun elämäni voi olla niin mielenkiintoista että jo sata ihmistä seuraa tätä blogia? Ei käy järkeen, en usko tätä.

When I look into your eyes it's like falling in love all over again. And I hate that.

Ei se mitään

Varmaan haluaisit

tuntea jotakin

Pystyä

kuulemaan hiljaisuuden

pääsi sisällä

Katsoa ylöspäin

ja tietää

ettei kukaan

tule sinua 

sieltä väkisin noutamaan

Ettei kukaan

sinua halua tappaa

sen sinä teet

ihan itse

Että kaikki

valintasi

ovat omiasi

ja täydellisiä

Eikä elämä

välttämättä mene

hienosti tai

ehkei se mene lainkaan

Mutta senhän

sinä olet jo oppinut

Luen ystäväni kirjoittamia runoja ja tahdon itkeä. Miksei elämä ikinä mene niinkuin sen olen halunnut menevän?

"Ollaan ystäviä"

-S

En todellakaan uskonut että noi sanat sattuisi näin helvetin paljon. Mun ja S:n jutusta on jo monta kuukautta, ei tän kuulu sattua näin paljoa enää. Ihankuin mun keuhkoja ja sydäntä kuristettaisiin niin etten saa henkeä ja kuolen hiljaa kärsien tähän kaikkeen. Puhuin S:n kanssa tänään. Se on kuin hidas itsemurha, sillä tiedän että jokainen sana mitä kuulen, jopa ne hyvät asiat, satuttavat helvetisti. Sillä vaikka kuulisin taas kuinka hän mua ikävöi tiedän ettei tästä tule mitään. Seurusteleminen on kummankin osalta liian kahlitsevaa ja kaikki menee päin helvettiä. Seurustellessa alkaa ahdistaa ja silloin parisuhde on pilalla. Vastakohdat täydentävät toisiaan, siksi me emme kai sovi yhteen. Olemme aivan liian samanlaisia. Itsetuhoisia, masentuneita, sekopäitä. Tahdon itkeä mutta kyyneleet eivät vieri poskille kuten yleensä näissä tilanteissa. Tuijotan näyttöä tunnottomana.

Joku itkee viereisessä huoneessa, enkä voi tehdä mitään helpottaakseni hänen oloaan. Miten voisinkaan, en saa edes itseäni tuntemaan iloa tai helpotusta, miten tekisin sen toiselle?

This love was out of control tell me where did it go?

And she said 

"If you were me, you'd do the same

'Cause I can't take anymore

I'll draw the shades and close the door

I'm not alright and I would rather..."

Mä oon jo jonkin aikaa ollut aika tunnoton. Vaikutan kuulemma positiivisemmalta kuin ennen, mutta miksi musta ei tunnu siltä? Kaikki on sekaisin, oon edelleen suhteellisen paskana S:n takia varsinkin kun se puhuu mun parhaalle kaverille samalla tavalla kuin mulle ennen kuin alettiin seurustella. Tosin se vaan on sellainen ihminen että kertoo mielipiteensä rehellisesti, ja pakko myöntää että mun paras ystävä on hyvännäköinen ja sen kuuluukin saada vähän huomiota siitä. Mutta silti, sattuu perkeleesti kun S kertoo sille että se on aivan saatanan kuuma jne. Tästä mun selityksestä voisi saada sellaisen kuvan että S yrittää satuttaa mua tahallaan, mutta tunnen sen niin hyvin että oon 110% varma että se ei oo totta.

Mä olen aivan vääränlainen, liian pitkä, liian lihava, liian lyhyet hiukset, näytän liikaa lesbolta, nauran liian äänekkäästi tai olen liian hiljaa, poltan aivan liikaa, juon vitusti, väärinkäytän lääkkeitä, olen itsetuhoinen, en välitä muista, en välitä enää yhtään mistään. Mä vain olen täysin vääränlainen. Mulla on hyvin harvoin ahdistunut olo, enemmmänkin se on aina tunnottomutta ja sitä että olen liian onnellinen enkä siten oma itseni. Mutta nyt tää on ehdottomasti ahdistusta. Pakko päästä pois täältä. Pakko päästä pois tästä kaupungista, mahdollisimman kauas pois. 

S on sekoittanut mun pään ihan täysin. Olen muuttanut mun ulkonäöstäni pois ne piirteet joista se piti eniten, mm. hiustenväri, hiusten pituus, lävistykset, pukeutuminen.. Jopa mun hymy on muuttunut. Mä hymyilen edelleen todella paljon mutta se ei ole vähään aikaan ollut lähelläkään aitoa. Jo ton tekohymyn aikaan saamiseksi tarvitaan valtavia ponnisteluja. 

Everything is fine but I wish I was dead

Nyt kävi näin. Huomenna vois koittaa ennen psykaa käydä näyttämässä noita terveyskeskuksessa ettei mee pahempaa kuntoon kun pientä tulehdussa havaittavaissa ainakin noissa palovammoissa. Mitä tästä opimmekaan? Älä tumppaa tupakkaa käteen ja iske saksia puolen sentin syvyyteen siihen palovammaan. Tulehtuu varmasti. Saksilla nirhasin aika pahasti myös vasemman ranteen ja melkein toivon että olisin hajottanut valtimon tai jotain. Olisi kai ihan jees päästä hengestään kun kaikki mitä teen joko aiheuttaa suunnatonta ahdistusta tai sellaisen tyhjyyden tunteen joka varmasti saa toivomaan kuolemaa. Mä en vain onnistu tappamaan itseäni. Junan alle jääminen alkaa oikeasti tuntua ihan hyvältä idealta. Ehkä annan kuitenkin vielä toisen mahdollisuuden ranteiden auki repimiselle, onhan meille ihmisille luotu kaksi kättä jotta saa toisenkin mahdollisuuden aukoa ranteiden valtimot jos ensimmäinen yritys ei onnistu. 

Asiasta miljoonanteen. Menkkoja ei ole kuulunut vähään aikaan. En sitten tiedä johtuuko se siitä että S:n kanssa säätäessä joskus pari kuukautta sitten onnistuttiin kännipäissämme hukkaamaan se kortsu johonkin, vai siitä että lääkemuutokset on saanut mun kropan täysin sekaisin. Toivon jälkimmäistä vaihtoehtoa. Olisi aika karua tajuta olevani raskaana ja itseni tappaessa joutuisin tappamaan myös sen mukulan. Karua. Lasta mä en voi tässä tilanteessa saada, varsinkaan S:n kanssa koska ollaan molemmat täysiä sekopäitä. Mun sekopäisyyden huomaa näistä teksteistä, mutta ei S:kään yhtään sen terveempi ole. Itsemurha yritys, itsetuhoisuus, masennus. Ei meistä ole vanhemmiksi. Perkele, kaikki on taas päin helvettiä. Mietin nyt yön yli että kannattaako mun avautua näistä asioista huomenna psykalla vai pidänkö nämä omana tietonani. Jos avaudun, löydän itseni pakkohoidosta. Ja sitä mä en halua koska en ole valmis parantumaan. Ei tää elämä tästä paremmaksi muutu joten miksi sinnittelisin?

Maybe it gets better... Someday

Perjantai... Viiltoja, viiltoja, liikaa liian syviä viiltoja. S, kaljaa, lonkeroa, hyvää seuraa, viiltojen aukeaminen, S paikkaamassa jalkojeni haavoja kaiken sen veren keskellä. "Laastari viillon päälle ja pusu vielä, noin, kyllä se siitä, ei se mitään hätää kulta, kyllä mä ymmärrän." Seksiä lattialla, ei helvetti, selkä paskana. Lisää lonkeroa ja kaljaa, sitten kotiin. Puhelimen ja tietokoneen takavarikointi, huudot vanhemmilta. Siitä päivästä lähtien sain alkaa kutsua itseäni S:n tyttöystäväksi.

Lauantai, nukkumista, hetki hereillä, lisää unta, taas hereillä, unta..

Sunnuntai. Kolme elokuvaa ja viiltoja reisissä.

Tänään heräsin viideltä aamulla ja odotin että äiti lähtee töihin. Sitten kaivoin esille vanhan puukon ja aloin repiä kylkeäni auki. Sain siihen reilun sentin levyisen haavan joka olisi ehdottomasti kaivannut tikkaamista. Koulussa kerroin opettajalle miksen voinut osallistua liikuntatunnille, ja kyseinen opettaja kertoi luvallani rehtorille. He varasivat minulle ajan terveyskeskukseen, jossa minut paikattiin kuntoon teipillä ja laastarilla. Tikkaus kun oli jo liian myöhäistä.

Nyt olen kotona ja joudun taas vakavissani harkitsemaan osastohoitoa. Se ei ole pitkään aikaan tullut kuuloonkaan, koska viime kertainen osastoreissu oli vähän mitä oli. Mutta asiat on nyt sillä mallilla että tää ei kai voi jatkua näin. Mun täytyy joko hankkia apua (ja ottaa sitä vastaan), tai luovuttaa kaiken suhteen ja tappaa itseni. Ensimmäinen vaihtoehto vaikuttaa ylitsepääsemättömän vaikealta, en mä osaa antaa muiden auttaa mua. Viime kertainne osastoreissu päättyi käytännössä niin että mut potkittiin pihalle sieltä melkein neljän kuukauden jälkeen koska en ollut yhteistyökykyinen/haluinen.

Tahdon tupakalle. 

Hyi, kamalan ihania kaikki uudet viillot joita kropastani löytyykään.. Pahoittelen älyttömän leveitä reisiäni, mutta ehkäpä näiden kuvien julkaiseminen lisää laihtumismotivaatiotani.

Where did my sanity go?

Eilinen menikin sitten S:n kanssa. Ja taas sama vanha kaava toistui. S lähtee, mä jään yksin ajatusteni kanssa ja hupsista, kädet ja kylki veressä. No, pikkuvikoja. Jotenkin on sellanen olo että tänään saan reidetkin täyteen jälkiä.

Oon miettinyt miksen nykyään saa viilloista yhtä leveitä kuin ennen.. Voisiko syy olla siinä että joudun viiltämään jo kertaalleen arpeutuneen ihon päälle eikä se ole niin kimmoisa? Viillot ovat yhtä syviä kuin aina ennenkin, nyt jäljet vain on paljon pienempiä, ja se lievästi sanottuna vituttaa ja ahdistaa kun tuntuu siltä etten osaa tehdä edes sitä enää oikein. Ne jäljet kun ovat aika suuri osa syytä miksi itseäni rikon, niin oudolta ja sairaalta kuin se kuulostaakin. Ne jäljet on mua itseäni varten, ei muita. En tee tätä siksi että voisin esitellä jälkiä muille ja huomiohuorata. Päinvastoin, yleensä häpeän arpiani jos joku näkee ne. Pidän niistä silti, ne on jotain aivan mun omaani, jota kukaan ei voi viedä pois. Paitsi aika, se perkele tahtoo haalistaa arvet lähes näkymättömiin. Arpien katoaminen on samaan aikaan kamalin ja ihanin tunne maailmassa.

Tahdon saada painon alle 60 kilon. Alle 57 olisi vielä parempi. 

won't anybody here just let me disappear?

Ei jumalauta. Ellen olisi näin saatanan lihava, olisi tänään tapahtunut ihmeitä S:n kanssa. Älytön läskiahdistus koko illan. Kaikki olis ollut ihan saatanan täydellistä ilman ylimääräisiä 500 kaloria, jotka tuli alkoholista ja sai mun fiiliksen nousemaan kattoon mutta samoin teki ahdistus.

Heti kun astuin autosta ulos ja kävelin pari metriä autolta kotiovelle se iski: älytön tarve viiltää käsivarret ihan saatanan hajalle. Melkein juoksin sisälle ja revin paidan hihoja ylös samalla kun etsin veistä huoneestani. Veitsestä ei ollut mihinkään, sain yhden mainitsemisen arvoisen viillon tehtyä, ja sekin on aika säälittävä. Ei helvetti, mä olen säälittävä.

Nyt suunnittelen paahtoleipään tukehtumista. Ajattelin pitää yksityiset ruokaorgiat ja tappaa itseni ruuan määrään. Tosin täällä ei ole mitään syötävää. Tahdon takaisin S:n luo juomaan lisää kaljaa ja naimaan aivot hajalle.

Äärimmäisen sekava teksti, syytän siitä alkoholia. Tähän väliin on silti hyvä lisätä vielä kuva itsestäni, ja tiedän että kiroan itseni alimpaan helvettiin kun selviän vähän ja tajuan mitä olen tehnyt, mutta se on sen ajan murhe. Ette ainakaan voi tulla väittämään ettäkö olisin muka sopivan kokoinen tai niin hirveän laiha. Hyi helvetti. Itkettää jo pelkkä kuvan katsominen, yrittäkääpä kuvitella miltä tuntuu näyttää tältä oikeasti.

S:n sanat kaikuu pään sisällä. "Sä olet ihan älyttömän kaunis". Vitut, älä valehtele päin naamaani kiitos.

Vaaka tappaa mua numeroillaan.

Kaikki oli viisi minuuttia sitten loistavasti. Mulla oli S ja toinen ystävä, mulla oli oikeasti hyvä olo (ellei oteta huomioon järjetöntä läskiahdistusta), mutta nyt... Mä en enää tiedä. Ahdistus iski sillä sekunnilla kun näin auton takavalojen katoavan näkyvistä. En mä pärjää yksin, en osaa olla, en tahdo, en, en, en! En suostu. Mutta pakko se on.

Vaatekaapissani on verinen veitsi jonka olen unohtanut putsata ja palauttaa oikealle paikalleen. Nyt en edes tahdo viedä sitä takaisin. Ainoa mitä haluan on hetken verran aikaa kahdestaan kyseisen veitsen kanssa.

Not skinny enough

Riitelyä, karkaaminen kotoa, pitkiä suudelmia auton takapenkillä ja kaljaa, S:n kanssa meillä humalassa, äidin paheksuva katse, käsivarteen tumpattuja tupakoita, pakkomielle vaa'assa näkyvään numeroon.

Olen keskustellut tänään helvetisti syömisestä ja syömishäiriöistä. Olen myös ihastellut aivan liian laihojen tyttöjen kuvia, ja ahdistunut syömisestä. Olen tumpannut liian monta tupakkaa käteen koska en pystynyt kontrolloimaan syömisiäni tarpeeksi ja pelkään aivan saatanasti että paino on noussut. Ei vittu, mulla on aikalailla kaikki syömishäiriön oireet, mutten todellakaan koe olevani syömishäiriöinen. Ahdistavaa kun en tiedä mitä tää on. Vittu taas kauhean sekava teksti, anteeksi. Aivot ei toimi.

Left alone to deal with all the pain she feels

I say: You need to eat

She says: I'll feed on your breath

What if I leave?

She says: Without you I'll be dead

Siskoni sanoi mua eilen huoraksi. Tosin ansaitsin sen. Ei sillä että olisi maannut kenenkään kanssa tai ottanut rahaa vastaan, mutta tulee itsellekin vähän lumppu olo kun tajuan että pari viikkoa sitten mulla oli vielä juttua V:n kanssa, sen jälkeen nuolin yhden muijan kanssa, sitten tuli yksi känninen ilta jolloin nuolin kahden muijan ja yhden jätkän kanssa (muijat tosin oli vaan huumorilla, kiusataksemme muita) ja nyt olen viikon ajan säätänyt S:n kanssa. Tosin S:ään olen ollut enemmän tai vähemmän ihastunut jo puoli vuotta (jos ei lasketa niitä aikoja kun seurustelin toisen kanssa). Nyt asiat meidän välillä on kuitenkin kai aika loistavasti. Ymmäretään toisiamme, meillä on samanlainen tausta. Masennusta, itsetuhoisuutta jne... Ongelmia.

Tänään kaikki oli helevetin hyvin, kunnes tulin kotiin enkä ehtinyt edes ajatella mitään kun jo juoksin keittiöön hakemaan veistä, sieltä takaisin huoneeseeni ja revin hihoja ylös. Musta matto, musta paita. Ei tarvinnut edes varoa sotkemasta mitään. Annoin veren tippua matolle välittämättä millaista sotkua maton alle tulee, ja muun veren pyyhin paitaani. Nyt kaikki on taas hiukan paremmin, vaikka annoinkin periksi ja hajotin itseäni. Tosin se veitsi oli ehkä paskin ikinä enkä saanut kunnollisia jälkiä aikaan. En uskaltanut painaa tarpeeksi koska minulla oli kiire viiltää ja siinä kiireessä olisin onnistunut hajottamaan valtimon tai jotakin muuta tärkeää. Jonkun pienen suonen sain kyllä hajalle koska verta tuli yhdestä haavasta aivan saatanasti. No, mitäs pienistä.

Missä vaiheessa musta tuli näin vaikea? En osaa syödä muiden nähden ahdistumatta, enkä yksin ollessani pysty pysymään erossa ruuasta. Toivoisin että mulla olisi aina joku täällä jotten pystyisi syömään, siten saattaisin vahingossa jopa laihtua. Eilen söin liikaa, joten aamulla painokin oli liikaa. Vihaan tätä, vihaan itseäni.

Mitä vittua?

Eilinen oli sekava. Light siideriä, gambinaa, päärynälikööriä, päärynäviiniä, hello kitty limsaa ja livicoa.. Kaikki mitä sain käsiini meni alas. Silti paino oli laskenut aamulla vaikka alkoholista kertyi ihan vitusti liikaa kaloreita.

S oli pahassa kunnossa, samoin V. Ja aikalailla jokainen muukin. V on ilmeisesti kusipää, joten kostin eilen nuolemalla S:n kanssa. Kyseinen teko varmaankin saa minutkin vaikuttamaan kusipäältä, mutten jaksa välittää.

En ole nukkunut pitkään aikaan kunnolla ja viiltely on ollut mielessä koko ajan. Ajattelin että reidet saan hajottaa, ranteita en sillä ne huomataan helpommin. Mulla ei ole enää varaa jäädä kiinni viiltelystä, sitä paitsi käsistä alkaa loppua tila.

Tänään olen sekaisin, en ole syänyt lähes mitään ja lääkkeet otin kaksi tuntia sitten. Eli hiukan heittää päässä, mutta tämä on oikeastaan aika mukava tunne. Helvetti että olen hellyydenkipeä, tarvitsen miehen :(

Hulluus iski jälleen

Eräs mies joka periaattessa oli sukua mulle, ampui itsensä haulikolla eilen aamulla. En tuntenut häntä, en ollut koskaan kuullutkaan kyseisestä äijästä, joten asia ei oikein liikuta mua mitenkään. En silti vitsaile asiasta, kuten isäni, joka oli jopa nähnyt kyseisen miehen joskus. Isä vitsaili veljensä kanssa siitä miten tämä mies olis ampunut päänsä irti haulikolla. Miehen sisko oli löytänyt tämän tallin viimeisestä karsinasta kuolleena. Tänään olisi vietetty miehen siskon syntymäpäivää.

Asiasta miehiin. Mulla on kai edelleen säätöä V:n kanssa, mutta silti keskustelen S:än  kanssa siitä miten voitaisiin panna kun nähdään seuraavan kerran. Tosin samat puheenaiheet mulla on V:n kanssa. S on siitä helpompi tapaus tässä suhteessa että me kummatkin tiedetään ettei asiassa olisi mukana tunteita. S on ilmeisesti kusessa johonkin toiseen, ja mä V:hen. Kai. En oikein tiedä mitä tunnen, koska nykyään ainoa asia josta keskustellaan V:n kanssa on seksi. Mutta tässä pitäisi olla jotain muutakin. Eipä ole.

Tiedoksi kaikille jotka lukee näitä mun sekalaisia tekstejäni: en siis ole harrastanut seksiä miehen kanssa. Silti puhun jätkille miten voisin panna heidän kanssaan. Itse olen tullut siihen tulokseen että haen elämällä kokemuksia. Niin hyviä kuin huonojakin. Tähän mennessä olen kokenut vaikka mitä: tiedän miltä tuntuu repiä oma iho paskaksi, tiedän miltä tuntuu antaa jonkun toisen repiä mun iho paskaksi, nälkiinnyttää itseäni, vihata itseäni ja maailmaa, olla iloinen, rakastaa, kuolla henkisesti jnejnejnejnejnejne. Tällä hetkellä tahdon harrastaa seksiä jätkän kanssa. Ja olla laiha. Mutta tuo jälkimmäinen ei varmaankaan ollut mikään yllätys. Painoa on tullut viisi kiloa lisää kolmessa viikossa. Vihaan tätä.

I'm too fat to be loved.

Minä: "Hei S, olenko mä sun mielestä laihtunut?"

S: "Nojoo ehkä vähän.."

Jep, kuusi kiloa lähtenyt 1 1/2 kuukaudessa ja mä olen laihtunut vähän. Nojoo mikäs siinä, tavoitehan on tuolla jossain paaaaaaljon alempana. Jos tarkkoja ollaan, niin tämän päivän vaa'an lukeman mukaan tavoite on 13.5 kilon päässä. Silloin bmi olisi vähän reilu 16. Ja se on ihan okei. Tänään bmi on 20.5, eilen se oli 20.37. 400g eiliseltä lisää painoa, mutta viikonloppuna aion saada kilon pois.

Painon pudotuksen suhteen tää päivä kusahti vähäsen, ottaen huomioon että join puoli pulloa mansikkalikööriä, kolme lonkeroa ja äsken söin omenan ja kaksi lautasellista ruokaa. Hyi. Sokeria läskiä sokeria läskiä hiilihydraatteja hyihyihyi. Loppu päivä paastolla (tai korkeintaan >10 kcal mehukeittoo), ja huomenna mieli kiittää kun vaaka näyttää taas pienempää lukua.

Tänään ryypätessä tajusin että L on helvetin hyvä suutelemaan, mutta olen ehkä taas hieman ihastunut S:ään. Ainiin, erosin tyttöystävästäni pari päivää sitten. Sanotaan vaikka niin että tämän päiväinen oli vain laastarisuhde. Tai no, kännipano. Anteeksi kuulostan kamalalta ämmältä, mutta tänään en jaksa välittää asioista. En välitä edes siitä että olin kännissä koulussa, vietin about tunnin invavessassa ja puoltoista tuntia muijien vessassa kaverin kanssa, heitin muka läpällä S:älle huono tasoista juttua esim. mennäänkö naimaan, istuin bussissa puolitutun vieressä ja selitin kaikkea turhaa ja tulin kännissä kotiin. Hmmmm, tuosta listasta unohtui vielä se että mun kaula rinnat on fritsuja täynnä. Kiitos L.. Ja ainiin, viilsin äsken. Hupsista saatana. No, mitäs pienistä.

Kotona ei voi enää edes olla kun mitään en saa tehdä. Ainoa miten voin kontrolloida itseäni on syöminen (tai no, syömättömyys) sekä viiltäminen. Mutta kyllä mä keinot keksin jos haluan tehdä jotain typerää. Tänäänkin lähdin normaalisti kouluun, laitoin opettajalle viestiä että mulla on psyka ja ryyppäsin loppu "koulupäivän". asdfghjklöäasdfghjklöäasdfghjklöäasdfghjklö saatana että olen sekaisin.

Ps. Tämän viikon aikana olen kuullut viideltä ihimiseltä että olen kuuma/seksikäs/hyvännäköinen jne. Mikä teitä ihmisiä vaivaa? Itse voisin oksentaa aina kun katson peiliin..