Where did my sanity go?

Eilinen menikin sitten S:n kanssa. Ja taas sama vanha kaava toistui. S lähtee, mä jään yksin ajatusteni kanssa ja hupsista, kädet ja kylki veressä. No, pikkuvikoja. Jotenkin on sellanen olo että tänään saan reidetkin täyteen jälkiä.

Oon miettinyt miksen nykyään saa viilloista yhtä leveitä kuin ennen.. Voisiko syy olla siinä että joudun viiltämään jo kertaalleen arpeutuneen ihon päälle eikä se ole niin kimmoisa? Viillot ovat yhtä syviä kuin aina ennenkin, nyt jäljet vain on paljon pienempiä, ja se lievästi sanottuna vituttaa ja ahdistaa kun tuntuu siltä etten osaa tehdä edes sitä enää oikein. Ne jäljet kun ovat aika suuri osa syytä miksi itseäni rikon, niin oudolta ja sairaalta kuin se kuulostaakin. Ne jäljet on mua itseäni varten, ei muita. En tee tätä siksi että voisin esitellä jälkiä muille ja huomiohuorata. Päinvastoin, yleensä häpeän arpiani jos joku näkee ne. Pidän niistä silti, ne on jotain aivan mun omaani, jota kukaan ei voi viedä pois. Paitsi aika, se perkele tahtoo haalistaa arvet lähes näkymättömiin. Arpien katoaminen on samaan aikaan kamalin ja ihanin tunne maailmassa.

Tahdon saada painon alle 60 kilon. Alle 57 olisi vielä parempi.