I'm a walking disorder

En nyt ole ehtinyt kirjoitella pariin vikkoon, ja siihen aikaan on mahtunut paljon kaikkea. Mm. osastolta kotiutuminen (osastojakso onnistui suht hyvin, viiltelykierre saatiin katkaistua, lääkitystä muutettiin), kesätyöt alkoi, vietin unettoman yön lasinsirpaleiden kanssa ja hajotin jalkaani josta seurasi taas keskiviikko-lauantai välinen osastoreissu. Tällä kertaa menin vain pahempaan kuntoon. Pääsin pois valehtelemalla "ei, minulla ei koskaan ole ollut aikeita tappaa itseäni. ei, minulla ei ole valmista itsemurha suunnitelmaa" ja hymyilemällä hiukan. Lääkitystä säädettiin osastolla taas hiukan ja tulin kotiin sekavampana kuin koskaan ennen. Mielialat heitteli ääripäissä ja olo oli kamala suurimman osan ajasta. Töissä käyminen on pahinta. Aamuherätys ja heti pihalle tekemään töitä paskassa seurassa, ilman tupakkaa ja ruokaakaan en suostunut ottamaan mukaan, typerä minä. Siellä sitten onkin paljon aikaa miettiä että hyppäänkö junan alle ai viillänkö ranteet auki. Tosin nälkäkuolemakin houkuttelisi.. Sunnuntaina sain vahingossa äidin lääkekaapin auki ja sieltä löytyi mun vanhat ketipinorit. Niistäkään ei seurannut mitään hyvää. Nielin kaikki 60kpl kerralla ja nukuin maanantai aamuun, jolloin äiti repi mut sängystä ylös ja pakotti töihin vaikka kerroin lääkesotkuistani. Pakotin itseni pysymään hereillä sen työajan ja nukuin kaikki tauot. Töitä tehdessäni näin harhoja, ihmisiä jotka tunnen. Harhojen hahmot puhuivat mulle jotakin jokapäiväisiä asioita ja joskus vastasin niille ääneen, sillä ne tuntuivat niin todellisilta. Sitten katsoin hetkeksi muualle ja sillä välin hahmot olivat kadonneet ja tajusin että puhun itsekseni. Siinä vaiheessa kun työnantajani joutui kysymään multa saman kysymyksen kolmannen kerran kun ei saanut vastauksestani selkoa tajusin että nyt on jotain vialla. Pään sisällä sain yhdistettyä sanat lauseiksi mutta aivojen ja suun välillä ei ollutkaan sellaista yhteyttä kuin normisti ja sanat olivat sekavia eivätkä usein tarkoittaneet mitään. Nyt jälkeenpäin mietin miten työkaverit jaksoi katsoa mun sekoilua koko päivän kyselemättä. Lähiaikoina olen ajatellut aivan liikaa kuolemaa.

It's getting bad and it feels so good

Tää on turhin postaus ikinä, mutta oon oikeestaan onnellinen siitä että oon osastolla. Tänään oon juonut neljä kahvia ja teen ja syönyt yhden kämäsen leivän. Nälkä on jäätävä koska oon nyt viikon aikana vaan yhtenä päivänä syönyt enemmän kuin tällä tavalla kuin tänään. Mun on pakko lähteä vähintään tunnin välein käymään ulkona että voin peilata hississä, säälittävää mutta totta. Tajusin tänään että kun hengitän syvään mun kylkiluut näkyy ihan selvästi, ja ihan normi olemisella solisluutkin on paljon enemmän esillä kuin ennen. Got to love this <3

Tididididi

Isä tuli eilen katsomaan mua osastolle ja vei mut päivälomalle. Hissin peiliin katsoessa tajusin miten mun jalat olikaan pienentynyt ja lipsautin ilon aiheeni isälle. Se katsoi mua hetken kuin tyhmää ja alkoi sitten selittää kuinka pitkä ja laiha mun vuotta nuorempi serkku on. "se on ihan mallin mitoissa!" Voin kertoa että se kommentti sattui aivan saatanasti.

Miten se menikään, että riippuvuudesta pääsee yli korvaamalla sen toisella? Niin mulle kai nyt on käymässä. Kuusi päivää viiltämättä, ja aikalailla saman verran oon ollut syömättä. Mun uuteen pakkomielteeseen on tullut lisäksi tarve kuvata itseäni päivittäin että näen pienimmänkin muutoksen mitä mun kropassa tapahtuu. Puhelinlaatu on perseestä, mutta se saa kelvata koska osastolle ei saa tuoda kameraa.

Ainoan värillisen kuvan ideana on näyttää kuinka paljon olen laihtunut viime kesästä. Silloin noi housut ei meinannut mennä edes kiinni, ja nyt ne tippuu päältä. Hississä otettu kuva ihan siitä syystä että alan pikkuhiljaa nähdä kylkiluuni selvemmin, ja sepäs on musta hauska juttu. Jalkakuvat onkin jänniä, sillä tajusin että mitä pienemmät mun jalat on sitä vinommilta ne näyttää. Nauran itselleni ja näille kuville ääneen, enkä ees tiedä miksi. Suljettu osasto on varmaankin juuri oikea paikka mulle, olenhan ihan sekopää.

Järjestin itseni osastolle paskimpaan mahdolliseen aikaan. Tänään kaikki on ulkona ryyppäämässä ja pitämässä hauskaa kun mä makaan ahdistuneena osastolla. Osastossa on tasan kaksi hyvää asiaa. En ole viiltänyt viiteen päivään, mikä on pisin aika pariin kuukauteen, eikä täällä tarvitse syödä. Tai siis, tarvitsee syödä mutta vasta kun hoitajat tajuaa etten syö mitään. Tänään asiasta on huomautettu kaksi kertaa. Aina voi vedota siihen että sairaalaruoka on pahaa.

Äsken nielin uudet lääkkeet, jotka liittyy jotenkin mun uuteen diagnoosiin: epävakaaseen persoonallisuushäiriöön. Pakko kyllä myöntää että kyseinen diagnoosi selittää aika monta asiaa ja tunnetta minussa.

"skip dinner, wake up thinner"

Mä olen ollut tiistaista asti osastolla itsetuhoisuuden takia ja tää on oikeestaan ollut ihan hyvä juttu. Ei muuten mutta sairaalaruoka on niin paskaa että täällä on helppo olla syömättä. Oon varmasti laihtunut jo vähän ja se on helvetin hyvä asia. Harmi vaan että pääsen vaa'alle seuraavaksi vasta viikon päästä, eli painosta mulla ei ole hajuakaan. Osastolla ei ole peiliä mikä on ihan paska juttu, mutta nyt oon eilen ja tänään päässyt käymään ulkona ilman hoitajaa ja voin rauhassa peilata hississä. Siellä nappasin tänään nopeesti kuvankin sillä oon selkeesti pienentynyt vähän. Tänään mulle valitettiin ensimmäistä kertaa syömisistä, "et sä pärjää aamua pelkällä kahvilla kun söit viimeksi eilen päivällisellä ja silloinkin hirvittävän vähän". Joojoo, kyllä mä pärjään. Kahvin ja Pepsi Maxin voimilla mennään tää päivä niin ehkä huomenna kin peilaan hississä oon taas hiukan pienempi. Toiveajattelua, eihän muutokset vuorokaudessa älä näkyä.

Maha on edelleen jäätävä mutta parempaan suuntaan ollaan menossa.

Rakas vitun päiväkirja kerron sulle salaisuuden. Että olen yksinäinen hullu sekä häiriintynyt

Tunnen itseni mielenvikaiseksi kun kävelen kotini lähistöllä keskellä yötä ilman kenkiä. Tosin se mä kai olen. Mielenvikainen.

En osaa ajatella mitään. Päässä pyörii vain ajatus kavereista jotka lähtivät viemään s:ää kotiin noin tunti sitten. Kerroin etten ole menossa kotiin vielä ja minut saa hakea kyytiin heti kun s on päässyt turvallisesti kotiin. Tulevat ihan pian hakemaan mut.

Lääkkeet otin monta tuntia sitten ja se saa hereillä pysymisen tuntumaan äärimmäisen vaikealta. On mulla sentään terä taskussa jotta voin vaikka tappaa itseni jos mieleni tekee.

Nyt tahtoisin vain tupakkaa.

Problems. Again

Ensi maanantaina aika psykalle mutsin kanssa. Osastolla on tilaa ja äiti haluaa musta eroon, ei kestä enää mua. Todennäköisesti tulee siis uusi osastojakso koska olen ilmeisesti liian itsetuhoinen jne enkä muka pärjää kotona. Poikaystävä on asiasta suht paskana, samoin kaverit. Mä itse en oikein osaa ajatella asiaa. Mielessä pyörii vaan ruoka. Nyt on perjantai, kello on puoli kolme ja mä olen syönyt viimeksi keskiviikkona päivällä. Hiukan heikottaa ja niin, mutta tää on oikeastaan ihan mukava tunne. Ainoa mikä häiritsee on mahan kuolemanhuudot jotka kuuluvat Kiinaan asti. Saatana että on nälkä. Kohta lähden käymään poikaystävällä ja hänen äitinsä lupasi tehdä ihan mitä tahansa ruokaa haluan. Tuntuu kamalalta pyytää pelkkää kahvia, sillä en aio rikkoa hyvää paastoa vain jotta vaikuttaisin normaalilta teiniltä s:n äidin silmissä. Täytyy silti muistaa pitää hihat alhaalla ettei se järkyty käsistäni.

Kännissä koulussa. Tästä tulee vissiin osastoreissu.

Do you believe in something beautiful?

And even the nights, they could get better.

Käsieni arvet on saatanan rumia, ja niin ovat viikonlopun jättämät jäljet kyljessänikin. Tämä ei ole enää pitkään aikaan ollut hauskaa.

Big mistake

Sosiaalisten tilanteiden pelko.. Eilisen vapaapäivän takia elän maanantaissa ja menin äsken jollekin tunnille vaikka mulla on hypäri. Hävettää nyt jälkeenpäin, miten mä voinkaan olla niin saatanan typerä? Ahdistus.

Syöminen on riistäytynyt käsistä, samoin viiltely. Viiltely mua ei haittaa, on vaan mukavaa lisätä todisteita eletystä elämästä kroppaani, tosin ei kai tätä voi oikein elämiseksi enää kutsua. Syöminen on se joka mua häiritsee. Paino ihan saatanasti liikaa.

Yritän löytää kadonneen laihdutusmotivaation tämän kuvan avulla. Noi jalat....... Niistä saisi ottaa viisi kiloa pois kummastakin, ei haittaisi yhtään. Muuten alankin olla pikkuhiljaa tyytyväinen. Ehkä. Tajusin etten voi enää hajottaa reisiäni tuon pahemmin, koska kuukauden päästä mulla pitäisi olla päällä mekko siskon ylppärijuhlien takia enkä usko että sukulaiset katsoisivat kovin hyvällä jos jalkani ovat täynnä itsetuhon merkkejä. Täytyy tyytyä rikkomaan kylkeäni. Siinä kun on vielä tilaa ihanan kamalille syville jäljille.

Ajatukset ei kulje, lähden tupakalle ja kauppaan. Ostoslistalla uusi mattoveitsi.

Fiilis nyt: