I'm not in the mood to exist

"sen pienen huonon hetken iskiessä mä tahdon lopettaa kaiken"

No, tällä hetkellä on menossa sellainen huono hetki. Eikä niin pienikään. Kaikki kaatuu niskaan. Paskaa kaivetaan mun sekopäisimmältä ajalta niin paljon kuin mahdollista, ja mä en tiedä kestänkö tän kaiken. Mun pieni ja ahdistava epävakaus nostaa päätään, olen kahden vaiheilla: viillänkö, vai enkö viillä? Mä en siedä tilanteita joissa joku kokee mun olemassaolon jotenkin vääräksi (ja tää vaikeuttaa mun elämää huomattavasti sillä en itse voi useimmiten sietää itseäni), ja nyt eräs ihminen on kokenut tarpeelliseksi jakaa mun henkilökohtaisia asioitani, kuten ongelmia alkoholin itsetuhoisuuden sekä lääkkeiden kanssa, facebookissa kaikkien kavereidensa nähden. 

Mä olen nyt siinä vaiheessa että olen tarpeeksi sairas haluamaan itseni tappamista, mutten tarpeeksi sairas ollakseni ajattelematta sitä kuinka paljon paskaa siitä seuraisi mun läheisille. En siis voi tehdä sitä, koska ainakin toistaiseksi tunnen surua ja sympatiaa läheisiäni kohtaan. Meinaan päästää kyyneleet vierimään poskille kun ajattelenkin sitä tuskaa jota mun ystävät ja perheenjäsenet joutuisi kokemaan jos tappaisin itseni. Osittain pelkään ettei musta enää koskaan tule niin sairasta, että unohtaisin tunteet ja sympatian. Toisaalta taas pelkään että kohta olen niin sairas että tapan itseni ilman mitään tunnon tuskia ja aiheutan kärsimystä muille. 

Tänään lopetan taas ketipinorien syönnin. Katsotaan mitä tapahtuu.

Hullu mikä hullu, ei siitä mihinkään pääse

Mulla menee hyvin. Häiritsevän hyvin. Nyt on pakko sekoittaa pakkaa jotenkin, tää ei voi jatkua näin. En oo enää oma itseni. Kaikki on hauskaa ja naurattaa, kaikki on tosi hyvin ja kaiken sotkun jälkeen aloitin taas koulun ja saan olla kotona lähes koko ajan. Täysi-ikäisyys on vain muutaman kuukauden päässä, ja se tuo mukanaan niin paljon uusia asioita ja mä rakastan sitä kaikkea. Tottakai siinä on helvetinmoinen vastuu jnejnejnejne, mutta kyllä mä jotenkin selviän siitä. Eniten odotan sitä että pääsen omaan asuntoon, eli saan päättää itse mit mun jääkaappi sisältää ja mitä mä sieltä syön, ja mikä tärkeintä: saan juoda just niin paljon kahvia kuin haluan. Saan vaikka elää pelkällä kahvilla, ja se on se asia mitä mä haluan. Millään muulla ei nyt ole mitään väliä, kuin sillä että saan painon mahdollisimman alas. Oon syönyt taas niitä helvetin lihavuuslääkkeitä (joojoo, oikeelta nimeltään ketipinoreita, niitä perkeleitä), ja en uskalla mennä vaa'alle. Huomenna sitten, aamulla otan painon ylös ja sen on parempi olla laskenut perjantaina kun pääsen taas vaa'alle.

Tästä selityksestä saattaa herätä kysymys, miksi? Miksi just nyt tahdon laihtua olemattomiin (siis enemmän kuin aikaisemmin, jos se edes on mahdollista), miksi juuri nyt en enää voikaan sietää peilikuvaa? Siihen on yksinkertainen syy. Tällä viikolla alkoi uusi jakso koulussa ja satun olemaan samalla kurssilla erään tytön kanssa joka on niin helvetin pieni, että meinasin alkaa itkeä kun näin ne jalat, niin pieni ja hento se oli. En voinut lakata tuijottamasta, onneksi samalla kurssilla on mun lisäksi melkein 200 opiskelijaa joten sitä ei toivottavasti huomattu. Heti muhun iski kamala kateus sitä kohtaan, ja jos totta puhutaan, on mulla myös ikävä sitä tunnetta kun syömättömyyden seurauksena jalat saattaa pettää alta jossain tilanteessa ja päässä kuuluu vain onttoa huminaa kun aivosolut syö toisiaan ja kaikki katoaa johonkin sumuun. Elämä menee sumussa ohi. Elämä menee joka tapauksessa mun kannalta jonkinlaisessa sumussa ohi, miksei siis tällaisessa? Mulla on ikävä sitä. Se on mun oma pieni salaisuuteni, kenenkään ei tarvitse edes huomata mitään, ei se muille kuulu mitä mä syön ja mitä en. Varsinkin kun kohta pääsen omaan kämppään ja voin elää kahvilla ja tupakalla.

Mutta terään mä en koske enää. Yli kuukausi ilman, ja aivan varmasti pärjään kauemminkin. Ei oikeastaan ole edes tehnyt mieli tehdä mitään itsetuhoista, ei vaikka joskus on ahdistanutkin. Silloin ensimmäisenä mieleen ei tule terä, vaan jotenkin kummallisesti asiat on kääntyneet niin päälaelleen että kun ahdistaa, ajattelen samointein itsemurhaa keinona saada ahdistus loppumaan. Elämä on nyt ruusuilla tanssimista yleensä, mutta sen pienen huonon hetken iskiessä mä tahdon lopettaa kaiken. Hassua.

When I'm sober, I feel pain

Mun kolme parasta ystävääni ja entinen poikaystävä on vetämässä päätä täyteen tänään. Ne on kaikki jo varmasti aivan pelti kiinni ja juonut litroittain alkoholia ja polttanut keuhkot mustiksi ja nauranut kaikelle mahdolliselle koko illan. Muutaman tunnin päästä ne sammuu kuka mihinkin, tai sitten jää parvekkeelle keskustelemaan henkeviä tupakan savun keskelle koko yöksi kunnes laskuhumala yllättää. Ja mä olen aivan saatanan kateellinen. En siitä että mulla olisi muka jokin pakottava tarve vetää pää täyteen koko ajan ja muut saa tehdä niin toisin kuin minä, vaan siksi että mun kaverit pitää hauskaa yhdessä ja mä olen kotona. Ainoa asia millä viihdytän itseäni on röökillä käynti, ja poltan aivan liikaa vaikkei tekisi edes mieli ja päätä särkee. Mutta röökin mittaiset ulkoilut on mun ainoa pakokeino. Nyt kun ei ole mahdollista olla muuta kuin selvinpäin ja mua vahditaan aivan koko ajan, röökillä käyminen on ainoa keino olla hetki yksin. Yleensä välttäisin yksin olemista koska mun mieli tahtoo mut hengiltä ja yksin ollessa ne ajatukset nousee pintaan, mutta nyt mä tarvitsen sitä. Pää ei kestä vanhempien holhousta ja sitä miten niistä näkyy päällepäin se kaikki huoli mitä aiheutan niille. Mä en tahdo olla taakka, mutta se mä nyt satun olemaan. Ja se ahdistaa mua. Ja mitä ahdistuneempi olen, sen itsetuhoisammaksi muutun ja sen helpommin vedän pään täyteen unohtaakseni, ja sitä enemmän huolta aiheutan muille. Noidankehä. 

Laitoksen väen, sossujen, psykan ja mun vanhempien mielestä mulla on alkoholiongelma. Haistatin niille vitut sen kuullessani ja aloin jo suunnitella miten saan unohdettua asian ja järjestin asiani niin että pääsin juomaan. Maanantaina alkaa a-klinikka käynnit. Mitäköhän sekin sitten tarkoittaa. Kai mun täytyy vaan feikata taas kaikki niinkuin psykallakin, hymyillä kauniisti ja sanoa että kaikki on okei, ihan hallussa. Mä en todellakaan juo niin paljoa että sitä voisi kutsua ongelmaksi. Mun ainoa ongelma alkoholin suhteen on se että juon liian harvoin.

Kukaan ei vaan ymmärrä miltä musta tuntuu. Ne väittää että mulla on helppoa, vanhemmat on vielä yhdessä ja tienaa hyvin, meillä on siisti omakotitalo ja iso piha ja kissa ja mulla on siskoja joita rakastan. Mun taustalla ei ole alkoholiongelmia, perheen sisäisiä mielenterveysongelmia (muilla kuin itselläni), ei velkoja, läheisen kuolemaa, huumeongelmia... Jumalauta kukaan mun perheessä ei edes polta röökiä tai juo usein. Monet ihmiset onkin kysynyt miksi mulla on tällaisia ongelmia. Miksi mä en hyväksy itseäni vaikka kaikki muut on aina hyväksynyt mut? Miksi mä en kestä tätä kaikkea kuten muut, samat lähtökohdat meillä kaikilla on.

Mutta onko kukaan koskaan oikeasti ajatellut millaista mun elämäni on? Enpä usko. Tää on jokapäiväistä helvettiä. Mä oon kuin joku murhasta tuomittu vanki eristyssellissä. Oon lukkojen takana laitoksessa, ainoot hetket yksin oli viiden minuutin röökihetket ulkona. Tosin nekin on kai nyt evätty. Kotona sama juttu. Täällä en sentään oo lukkojen takana, mutten hetkeäkään saa olla yksin, röökilläkin ollessa joku tuijottaa ikkunasta etten lähde hatkaamaan. Naurettavinta on se että hyvin usein jos äiti tulee mun huoneeseen ja juon esim teetä, äiti maistaa siitä itse varmistaakseen etten ole sekoittanut mukaan alkoholia. Mä olen nyt 17. Jos mä seuraavan neljän kuukauden aikana teen yhdenkin virheen, mut teljetään suljetulle osastolle. Se ei olisi niin paha, sen mä vielä kestäisin ja saattaisin ehkä saada itseni parempaan kuntoonkin. Mutta sieltä ei sitten olisikaan paluuta tänne tuttuun kaupunkiin, tuttujen ihmisten luo, tuttuun laitokseen. Seuraava etappi olisi sitten suljettu laitos, joka on kuulemma yhtä helvettiä, ja hyvin todennäköisesti jossain kolmensadan kilometrin päässä täältä.

Kukaan teistä ei todellakaan helpota mun elämää yhtään.

Jos oon oikee miksen muista omaa nimeänikään?

"Jos oon jo kotona miten voi olla koti-ikävä?"

Puolen vuoden pahoinpitelyt kuvina. Helvetti että mä olen joskus ollut sekaisin. Oikeastaan olen vieläkin, sillä kauheasti tekisi mieli tehdä noi kaikki jäljet uudestaan ja tuntea kipu ja se miten veri valuu pitkin ihoa lattialle ja nään miten lattia muuttuu punaiseksi pikkuhiljaa. Kaikkein parhaat sekoilut tapahtui suihkussa, en keksi mitään parempaa kuin sen että saa rikkoa itseään mielin määrin ja sitten sotkea seinät täyteen verisiä kädenjälkiä ja tekstiä ja roiskeita kun hakkasin itseäni ja veri lensi seinille ja lattioille.

Mut kipu korvaa ystävää..

Hatkat

Ja elämä on taas siedettävää. Viiden lonkeron jälkeen kaljakin menee alas mutta kiinni jääminen pelottaa. Laitoksesta on soiteltu ja sossut on kaivannut mutta mä olen liian kännissä ajatellakseni.

I hope you'll miss me when I'm gone

Mulla on paha olla ja ikävä ihmisiä jotka on pitänyt mut pinnalla vaikken olisi sitä itse halunnut. Nyt mä haluan mutten tiedä miten sen tekisin yksin. En mä oikeastaan ole yksin, mutta ne kolme tärkeintä ihmistä ei varmaankaan anna mun käytöstä ja sanoja anteeksi. Ja se on täysin ymmärrettävää. En mäkään anna anteeksi itselleni vaikka tiedän että satutin muita vain koska välitin. Ja välitän edelleen. Tein tän muiden hyvää ajatellen. Koska mä en usko eläväni 18 vuotiaaksi asti. Siihen on vielä 5 kuukautta, enkä usko jaksavani niin kauaa tätä. Mä en ole koskaan aikaisemmin ollut näin tosissani asian suhteen. Nyt odotan jo kunnon pakkasia että voin vetää pään täyteen viinaa ja nukahtaa lumihankeen. Mä en oikein tiedä mistä tää maassa makaamisen halu tulee, mutta aina kun seison yksin ulkona röökillä mietin miten paljon helpompaa elämä olisi jos voisin vain jäädä maahan makaamaan. Tänään harkitsinkin sitä, ja sen seurauksena myöhästyin kotiintuloajasta ja sain huudot. Toivoin että olisin toteuttanut aikeeni ja jäänyt läheiseen puistoon odottamaan kylmyyttä johon hukkuisin.

Mä en selviä yksin. Tarvitsen mun ystäviäni, mutta ne ei tarvitse tätä paskaa jonka aiheutan kaikille. Joten mä voin vain toivoa että joku pelastaa mut ja pakottaa ymmärtämään miten hieno asia elämä on. Sitä odotellessa mä itken itseni uneen joka yö tai nukahdan lumihankeen.

I'm sorry. I love you.

Joskus on pakko aloittaa alusta. Mä en tahdo tehdä niin aivan täysin, mutta tänään jouduin melkein siihen tilanteeseen jossa ei ole muita vaihtoehtoja. Viime aikoina mä olen tehnyt paljon pahaa itselleni ja muille, vahingossa sekä tahallaan, fyysisesti ja psyykkisesti. Olen juonut liikaa, kuluttanut kaikki rahani alkoholiin ja tupakkaan, ollut syömättä aivan liian pitkään ja sanonut pahoja asioita. Maanantai oli kai viimeinen pisara. Liikaa alkoholia ja liian huonot suunnitelmat. Hatkat, perskännit, metsäreissu ja kompastelu. Jalka aivan paskana, pään sisältö aivan paskana, tunteet paskana.

Tiistaina mä katkaisin välit mulle tärkeimpiin ihmisiin. Mä tiedän että se satutti niitä ja satuttaa vielä pitkään, varsinkin kun lupasin etten ikinä jättäisi niitä. Mutta mun oli pakko, koska mä välitän niistä aivan helvetisti. Kukaan mun ystävistäni ei ole ansainnut sitä paskaa mitä ne joutuu käymään läpi mun takiani. Ne on jo vuosia katsonut vierestä tätä....hidasta itsemurhaa. Enkä mä tee mitään estääkseni itseäni tekemästä näin. Mä en välitä itsestäni, joten en voi käsittää miten kukaan muukaan voisi. Viimeiset kuusi vuotta mun elämästäni mä olen tasapainoitellut ahdistuksen, masennuksen, sekä epävakaan persoonallisuushäiriön kanssa. Ja voin kertoa että se ei ollut helppoa. Mä olen helvetin kiitollinen kaikille jotka on auttanut mua selviämään tänne asti, vaikka toisaalta löydän itsestäni pienen puolen joka on myös helvetin katkera. Olen katkera koska mun ei annettu kuolla silloin kun mä halusin. Mut teljettiin suljettuun laitokseen ja sitten kotiutettiin vielä pahemmassa kunnossa kuin olin sinne mennyt. Kotona mua vahdittiin niin tarkasti etten varmasti pystynyt tekemään mitään itsetuhoista, sekö sitten auttoi mun tilannettani? Ei todellakaan.

Nää tunteet ei ole kadonneet mihinkään, mä en vieläkään oo löytänyt sitä perkeleen paikkaa maailmassa jossa mulla olisi hyvä olla, joten ehkä mun pitäisi lähteä. Tää ei ole itsemurhakirje, mutta tää varmaankin kertoo hyvin paljon jos mä päädyn siihen ratkaisuun joskus. Sitä mä olen miettinyt liian paljon lähiaikoina. Mitä muutakaan voisin, kun elämää rajoitetaan niin etten saa olla hetkeäkään rauhassa?

Tänään oli palaveri laitoksen johtajan, sossun, psykan sekä äidin kanssa. Se meni helvetin huonosti. Mulla on kuulemma alkoholiongelma, ja siitä seuraa a-klinikka. Enkä kuulemma ole niin terve että jaksaisin käydä koulussa, joten olen pakkosairaslomalla vuoden loppuun asti. Kotiin pääsen harvoin, ja ulos pääsen yksin ehkä kaksi kertaa päivässä käymään tupakalla. Muuten ulkoilut tapahtuu ohjaajan kanssa.

Päivät kuluu itkiessä tai nukkuessa. Tai itkiessäni itseäni uneen. Tai itkiessä raastavaa nälkää joka kalvaa mun sisuksia ja huutaa pyytämään ruokaa. Mutta asennevamma ottaa vallan kun pyydetään syömään ja silloin kieltäydyn kaikesta muusta paitsi kahvista. Armopaloja itselleni tai ohjaajille ovat satunnainen jogurtti tai leipä silloin tällöin jotta saan tahtoni läpi tupakan ja kahvin suhteen. En mä tarvitse muuta kuin tupakkaa, kahvia sekä kirjoja.

En osaa enää oikein sanoa muuta kuin anteeksi. Anteeksi kaikille joita olen satuttanut. Anteeksi kaikille jotka ovat huolissaan musta mutten päästä teitä lähelleni. Anteeksi että sanoin pahasti ja satutin, mutta se on täysin omaksi parhaaksenne. Anteeksi.

This is very mad word, don't you realize?

Huora? Hahah, oon maannut tasan kahden jätkän kanssa, sekö tekee musta huoran? Naurattaa, kerrankin tarpeeksi energiaa elimistössä että jaksan olla hyvällä tuulella.

Higher heels and lipstick napkins, dying is your latest fashion

Huono paha ruma sairas sairas sairas SAIRAS paskiainen. Ruma ruma ruma, paha. Hyi, peilikuva ällöttää taas aivan liikaa ja silti mä syön KOKO AJAN. Vihaan kotona olemista, vihaan! "Kotona", voi vittu ei tää oo ollut mun koti enää moneen vuoteen. Pelkästään talo jossa oon asunut viimeiset 15 vuotta. Missä mun koti sitten on? No ei ainakaan tuossa laitoksessa, eikä lapsuudenkodissa. Ei siis oikein missään. En osaa ajatella, kaikki on jotenkin hullusti, jäädyn tänne ja kuolen hypotermiaan.

Kaksi viikkoa. Sen ajan esitän kunnollista lasta ja sitten mä pääsen lukiobileisiin vetämään pään niin täyteen viinaa etten muista enää edes omaa nimeäni. Eipä haittaa yhtään, se on vain helvetin hyvä asia. En edes tahdo muistaa mitään. Nyt ainoa asia mitä tahdon on unohtaminen. Haluan unohtaa kaiken, silti yksi ihminen ei katoa minnekään mun mielestäni. S. Jumalauta mihin sotkuun sain itseni. Jo puoli vuotta näitä ongelmia saman ihmisen takia. En vaan vittu osaa unohtaa, vaikka kuinka yritän.

Kahden viikon päästä mulla on kolme tuntia aikaa unohtaa ja silloin ei ole mitään väliä miten mä käyttäydyn. Jos jonkun toisen kanssa paneminen saa mut unohtamaan S:n niin sitten mä teen niin. Aivan helvetin sama kaikki huoran maineet sun muut, eipä paljoa kiinnosta enää. Ei tää elämä voi mennä enää tän huonommaks.

Ja ainiin, miten mun elämäni voi olla niin mielenkiintoista että jo sata ihmistä seuraa tätä blogia? Ei käy järkeen, en usko tätä.

When I look into your eyes it's like falling in love all over again. And I hate that.

Ei se mitään

Varmaan haluaisit

tuntea jotakin

Pystyä

kuulemaan hiljaisuuden

pääsi sisällä

Katsoa ylöspäin

ja tietää

ettei kukaan

tule sinua 

sieltä väkisin noutamaan

Ettei kukaan

sinua halua tappaa

sen sinä teet

ihan itse

Että kaikki

valintasi

ovat omiasi

ja täydellisiä

Eikä elämä

välttämättä mene

hienosti tai

ehkei se mene lainkaan

Mutta senhän

sinä olet jo oppinut

Luen ystäväni kirjoittamia runoja ja tahdon itkeä. Miksei elämä ikinä mene niinkuin sen olen halunnut menevän?

"Ollaan ystäviä"

-S

En todellakaan uskonut että noi sanat sattuisi näin helvetin paljon. Mun ja S:n jutusta on jo monta kuukautta, ei tän kuulu sattua näin paljoa enää. Ihankuin mun keuhkoja ja sydäntä kuristettaisiin niin etten saa henkeä ja kuolen hiljaa kärsien tähän kaikkeen. Puhuin S:n kanssa tänään. Se on kuin hidas itsemurha, sillä tiedän että jokainen sana mitä kuulen, jopa ne hyvät asiat, satuttavat helvetisti. Sillä vaikka kuulisin taas kuinka hän mua ikävöi tiedän ettei tästä tule mitään. Seurusteleminen on kummankin osalta liian kahlitsevaa ja kaikki menee päin helvettiä. Seurustellessa alkaa ahdistaa ja silloin parisuhde on pilalla. Vastakohdat täydentävät toisiaan, siksi me emme kai sovi yhteen. Olemme aivan liian samanlaisia. Itsetuhoisia, masentuneita, sekopäitä. Tahdon itkeä mutta kyyneleet eivät vieri poskille kuten yleensä näissä tilanteissa. Tuijotan näyttöä tunnottomana.

Joku itkee viereisessä huoneessa, enkä voi tehdä mitään helpottaakseni hänen oloaan. Miten voisinkaan, en saa edes itseäni tuntemaan iloa tai helpotusta, miten tekisin sen toiselle?